Taage Laiho & Marja Tyrni.
Toista kertaa Liedon asemalla Mannin navetan pihamaalla järjestetty Navettarok tarjosi monia hienoja rokkibändejä.
Turkulainen Sugar Heart esitti vahvasti tanskanmaalta tuttuja rytmejä kolmen jälkeen iltapäivällä. Orkesterin D.A.D. -vaikutteinen soitanta ehti valitettavasti loppua melkein heti portista sisälle käveltyäni, ja yhden kappaleen perusteella keikasta ei pysty sanomaan paljoakaan. Yhtyeessä vaikuttaa Turun rokkiporukoista tutuksi tulleita miehiä kuten entinen Pääkköset -kitaristi Jukka ja Rozzy Randall & The Roller Bastardsia luotsaava laulaja-kitaristi Rozzy.
Porilainen Wolfmen on ollut kasassa jo pinenen ikuisuuden. 1988 perustettu bändi niitti jonkunlaista mainetta 90-luvun taitteessa indierockpiireissä. Sittemmin tahti on hiipunut, mutta näköjään orkesteri jaksaa yhä soitella. Viimeisin levy Boothill Express ilmestyi kuluvan vuoden tammikuussa.
Kaikesta huomasi, että bändillä on lavahommat hyvin hanskassa. Erittäin itsevarmasti liikkunut laulaja on hyvä keulakuva ja tyylikäs esiintyjä. Musiikillisesti bändi on jossain The Clashin ja Ramonesin välimaastoossa. Keikalla toimii, mutta levylautaselle pääsy onkin sitten jo vaikeampi juttu.
Säkylästä Turkuun muuttanut The Grammers on Rockin Suomen mestari vuodelta 2002, mutta sitä ei juuri kukaan enää muista. Noista ajoista bändi on kehittynyt niin valtavasti, että nyt se voittaisi minkä tahansa kilpailun, jos vaIn osallistuisi. Yhtye on livenä yksinkertaisesti helvetin hyvä. Laulaja Hannu Vainionpää on sekä ääneltään että lavaliikehdinnältään maamme huippua. Kielisoittajat myös liikkuvat ahkerasti eivätkä seiso kuin tikku paskassa.
The Grammers.
70-luvun rokista vaikutteensa hakeva ryhmä on nykyään vahvistettu hammondinsoittajalla, joka tuo mukavaa lisäväriä jo muutenkin tanakkaan soitantaan. Viimeismmän Mk lll -levyn kovimmat biisit eli Black Horse ja Another Lick Another Line olivat luonnollisesti mukana keikkasetissä.
Harmi, kun suuri yleisö ei ole tätä yhtyettä löytänyt. The Grammers on tasoltaan sitä luokkaa, että olisi oikeus ja kohtuus kiinnittää yhtye vaikka Ruisrockiin. Vesa-Matti Loirin mörinää ja muuta ei-rokkia siellä kyllä joutuu kuuntelemaan.
Kovasti julkisuutta saanut transvestiittipelle Marja Tyrni otti lavan haltuunsa seuraavan vartin ajaksi. Turun ja erityisesti sen kaupunginosan Pallivahan mannekiinina toimiva Tyrni onnistui jutuillaan naurattamaan jopa allekirjoittanutta, mutta pian hymy hyytyi. Tyrni nimittäin vetäisi discohumppabiisin kaupan päälle.
Seuraavana lavalle asteli turkulainen Taage Laiho Gang. Kilven laulajana parhaiten tunnetun miehen johtama coverbändi on alallaan varmasti Suomen paras. Biisit ovat hyvällä maulla valittuja eivätkä liian ennalta-arvattavia. Dion We Rock, Y&T:n Forever, Judas Priestin Riding on the Wind ja Iron Maidenin Stranger in a Strange Land antavat osviittaa keikkasetistä. Kaikenmaailman lainabiisiyhtyeitä tulee silloin tällöin nähtyä, mutta Taagen porukka vetää kyllä pisteet kotiin. Kasarihevistä ammentava porukka niin pätevä, että tällaiselle luulisi olevan kysyntää muuallakin päin Suomea kuin pelkästään kotikulmilla.
Adamantra.
Helsinkiläistä Adamantraa on tituleerattu Suomen Dream Theateriksi. Samanhenkisyyttä musiikissa toki onkin, mutta Adamantyra tykittää hieman enemmän powermetallivaihteella. Progressiivisen metallin soittajat ovat yleensä taitavia alallaan, eikä Adamantra tee poikkeusta. Yhtye ei kuitenkaan sortunut pelkkään tekniseen kikkailuun, vaan lavatouhussa oli myös elävyyttä. Harvalukuinen yleisö ei vaan osannut kai odottaa tällaista vaikempaa musiikkia, ei varsinkaan Taagen porukan suoraviivaisen kasarimenon jälkeen.
Illan päälle esiintyivät vielä lappeenrantalainen Pronssinen pokaali ja Ilkka Alanko soolona. Pronssinen pokaali oli kymmenen vuotta sitten jollain lailla tapetilla, mutta yhtye on päässyt unohtumaan melkein kaikilta, eikä äijien yritys lämmitellä yhtye takaisin henkiin ollut ainakaan Navettarokin keikan perusteella kovin häävi. Päivän vetonaulaksi hankittu Ilkka Alanko puolestaan oli hieman väärässä paikassa esiintymässä. Hänen soitinmaailmaltaan pelkistetty esityksensä olisi sopinut paremmin sisätiloihin.
Kolmipäiväistä Navettarokia vaivasi ainakin lauantain osalta valitettavan harvalukuinen yleisö. Ilmeisesti nuorisoa eivät esiintyjävalinnat pahemmin hetkauttaneet ja he äänestivät jaloillaan. Paikalla oli selvästi enemmän varttuneempia rokkidiggareita kuin heitä, joita varten tällaisia tapahtumia yleensä järjestetään. Toivottavasti Navettarok saa kuitenkin jatkoa ensi kesänäkin. Ehkä joku tunnettu esiintyjä per päivä voisi tuoda kaivattuja asiakkaita lisää. Veikkaan, että jos Ilkka Alangon tilalla olisi ollut Neljä ruusua, olisi tilanne ollut toinen.
Teksti ja kuvat: Kimmo Jaramo
