Ilosaarirock: lauantai

17.07.2010 Laulurinne, Joensuu

v
Viikate.

Totuttuun tapaan loppuunmyyty Ilosaarirock juhlittiin tänä vuonna hieman tavallista lämpimämmissä sääolosuhteissa. Legendaaristen Bad Religionin ja Faith No Moren huipentamat festivaalipäivät tarjosivat myös loistavaa rytmimusiikkia muun muassa UNKLE:n ja DJ Shadown toimesta. Mainio sää ja euforinen yleisö kannustivat varsinkin monet kotimaiset esiintyjät Joensuussa jopa poikkeuksellisen intoutuneisiin suorituksiin.

Lauantaista raportoivat Jari Mäkelä, Jukka Kittilä ja Tuomas Jalamo. Kuvat otti Vesa Härkönen.

VIIKATE

Leppoisan iskelmällistä rautalankaa esittävän sympaattisen Viikatteen itseään toistava materiaali saavutti kyllästymispisteensä jo vuosituhannen alussa. Koska musiikki kulkee sykleissä, on vain ajan kysymys, milloin bändi vielä kokee suosionsa zeniitin koko kansan sydämissä. Päälavan korkanneen bändin viihteellinen suomirock sopi mainiosti taustoittamaan juhlakansan saapumista alueelle.

Valitettavasti Kaarle Viikatteen laulusta on huikattujen vuosien saatossa kadonnut ripaus aikoinaan ihastuttaneesta persoonallisesta särmästä. Otra Romppasen ja Kimmo Kuosmasen marssittaminen lopuksi esittämään Mana Manan Maria Magdalena -biisiä oli vähän kuin Youngin veljesten kutsuminen laulamaan Highway to Helliä U2:n Sydneyn keikalle – hyvältä maistunut suunnitelma oli käytännössä väljähtäneen makuinen ratkaisu.

Jari Mäkelä

r
Radiopuhelimet.

RADIOPUHELIMET, KUMIKAMELI

Radiopuhelimet soitti Ilosaarirockissa miltei täsmälleen saman setin kuin kaksi päivää aiemmin Turussa Urbaanin kesäloman bakkanaaleissaan, mitä nyt pari uuden, aivan perkeleen kovan Radiopuhelimet rakastaa sinua -albumin raitaa väistyi aina yhtä iskevän Jäämeren tieltä. Aivan Turun-keikan intiimimmän ympäristön käsittämättömän hienoihin sfääreihin Ilosaari-vetäisy ei yltänyt, mutta mitäs pienistä.

Radiopuhelimet on luotettavimpia, tiukimpia live-bändejä tässä maassa – yksinkertaista, mutta totta. Hämmentävintä on se, miten vähän yhtyeen tarvitsee tehdä asemansa saavuttaakseen. J.A. Mäki on toki armoitettu showmies, mutta hänen ohellaan kestokykynsä äärirajoilla paiskiva Jyrki Raatikainen on ainut, jonka toiminnassa on jotain esiintymiseen viittaavaa. Muut saavat keskittyä soittamaan. Annunen sentään käppäili pientä ympyrää lavan keskiosassa, mutta Katz ja Mällinen vetäytyivät Raatikaisen rinnalle, niin syrjään kuin mahdollista. Ja toimiko tällainen? Toimi. Hienoja miehiä. Ainoaksi harmin aiheeksi jäi vierailevan fonistin soiton peittyminen muun jylyn alle aina yhtä hienossa Minä rakastan sinua -lopetuksessa.

K
Toppo Koponen, Kumikameli.

Pellemaskit ja farkkuhaalarit. Kumikamelilla on tyylitajua, ainakin omaan maailmaansa sopivaa. Tuore Voima ja kunnia -albumi jäi hieman puolivillaiseksi, mutta keikkatilanteessa uusikin materiaali sai jykevämmät raamit ympärilleen. Salakavalammin riipivä Rotta oli osuvan absurdi aloitus kesäiselle keikalle a’la Kumikameli. Toisaalta yhtyeen nykymuodon soitantaa voisi syyttää tasapaksuksi, mutta eipä yhtye yritä mikään 70-lukulainen groovekone ollakaan. Dynamiikantajusta 25-vuotiaalla kujeilijalla ei ollut ainakaan Ilosaaressa puutetta.

Jukka Kittilä

OLAVI UUSIVIRTA

Päälavalla toisena esiintyneen naistennaurattaja-lauluntekijän keikkaa Ylex- ja Sue-lavoilla rrräväkästi pohjustaneet Mokoma ja Radiopuhelimet eivät tehneet Olavi Uusivirran bändin tiukkaa soittopaikkaa piiruakaan helpommaksi. Multitalentilla miehellä on kuitenkin takanaan jo kaksi mainiota omannäköistä "postpunkkia" tai mieluumminkin postmodernia Editorsin, The Killersin tai Coldplayn sukuista suomirockia sisältävää albumia, joilta riitti hyviä kappaleita epäuskoistenkin kuuntelijoiden käännyttämiseen.

ou
Olavi Uusivirta.

Pienemmillä areenoilla Uusivirran virnistely ja lavakeekoilu ovat tuntuneet vieraannuttavilta, mutta Laulurinteen isolla lavalla mies oli punaisine akustisineen ja tiukasti soittavine muusikoineen kuin kotonaan. Preerian paras biisi Jenni soi heti kättelyssä, ja toinen kappale Erika villitsi valtaosin naispuolisen yleisön täysin mukaansa. Ensi kertaa Ilosaarirockissa esiintynyt Uusivirta oli kertomansa mukaan ollut viimeksi festivaaleilla kymmenen vuotta sitten (2003?), katsomassa jurrissa YUP:n keikkaa juuri tällä samalla lavalla. Olisi ehkä kannattanut käydä useamminkin.

Olavin setin huipennus oli esikoisalbumin paras biisi Irrallaan sovitettuna yhteen Preerian tarttuvimman Nukketalo palaa -kappaleen kanssa. Keikka huipentui vielä nopeaan Kuollut kaupunki -kohkaukseen. Olavi jätti encoreteatterit väliin ja soitti vielä bonusbiisit saman tien: novahitti On niin helppoo olla onnellinen kirvoitti päivän ensimmäiset kunnolliset yleisökuorot, ja lopuksi uusimman albumin nimi- ja päätöskappale Preeria tyynnytti tunnelmat.

Jari Mäkelä

PARIISIN KEVÄT

Arto Tuunelan Major Label -yhtyeen viime vuonna Rekkalavalla heittämän erinomaisen keikan perusteella nytkin oli tiedossa erityistä herkkua. Sen perusteella moni tuskin kuitenkaan olisi osannut odottaa Tuunelan Pariisin Keväältä koko tämänkertaisen festivaalin Ylex-lavan kovinta suosiota. Historiansa ensimmäisellä virallisella keikalla (toki salainen harjoituskeikka kuulemma oli vedetty) esiintynyt radiohittiyhtye veti yhden kovimmista seteistä tuolla areenalla ikinä.

Kulkeminen päälavalta ylikansoitetulle teltta-alueelle oli lähes mahdotonta, mutta viekkaudella ja vääryydellä onnistuin ujuttautumaan näköetäisyydelle arviolta toisen tai kolmannen kappaleen aikana. Adam Ant- ja Michael Jackson henkiseen Napoleon-takkiin pukeutunut Tuunela villitsi kansaa edellämainittujen suosikkien tapaan tukenaan ainakin Rubikin ja Major Labelin muusikoita sisältänyt livekokoonpano.

ss
Arto Tuunela, Pariisin Kevät.

Yhtyeeseen liitetyt Mew- ja Leevi & The Leavings -vertaukset eivät ole ollenkaan tuulesta temmattuja. Pariisin Kevät on onnistunut synteesi noista kahdesta kovin erilaisesta kokoonpanosta. Olavi Uusivirran ja Pariisin Kevään mainioiden keikkojen perusteella suomirockissa näyttää vihdoinkin tapahtuneen vuosikaudet odotettu ei-metallinen vallanvaihdos.

Bändin dreampop-kitaramyrskyn ja melodisen elektropopin ristisiitos keinahteli livenä vastustamattomasti eteenpäin. Ylex-lavan soundit kumisivat sietämättömästi ja puuroutuivat areenalle tyypilliseen tapaan, mutta vaikka Tuunelan välispiikeistä ei välillä yleisön mylvinnän takia tahtonut saada mitään selvää, kaikuivat Tämän kylän poikii- ja Pikku Huopalahti -hitit komeasti monituhatpäisinä yhteislauluversioina. Minulla on ollut tapana joskus liikuttua kyyneliin asti päästessäni todistamaan todella hienoa keikkaa, ja tämän vuoden Ilosaarirockissa Pariisin Kevään setti oli sellainen hetki.

Depeche Moden Ultra-albumin electrobluesin hengessä soitettu Pentti Holappa oli upea versio. Astronautin hiotumpi tuotanto kulki livenäkin komeasti, mutta soundeiltaan raakilemaisemman Meteoriitin liveversiot tarjoilivat todellista herkkua korville. Yhtyekin oli todella otettu saamastaan upeasta vastaanotosta. Tästä on vain yksi oikea suunta ja se on ylöspäin!

Jari Mäkelä

KATATONIA, IMOGEN HEAP, UNKLE

Lauantai-illan metallitarjonnasta vastannut ruotsalainen Katatonia ei Laulurinteellä ollut aivan parhaassa vedossa. Uuden Night Is the New Day -albumin kappaleita soitettiin läpi varmalla, mutta hieman rutiininomaisella otteella. Lisäksi keikka oli miksattu harmittavan hiljaiseksi, minkä vuoksi yhtyeen mahtipontiset särökitaravallit eivät potkineet takapuolta toivotulla tavalla.

Mielenkiintoinen linjaveto oli myöskin se, että yhtye oli päättänyt soittaa materiaalia ainoastaan kolmelta uusimmalta levyltään. Settilistalta jäi näin kaipaamaan eteenkin Last Fair Deal Gone Downin ja Tonight’s Decisionin riipiviä angstiklassikoita. Kenties Katatonian kaltainen pitkän linjan yhtye tarvitsisi jo osakseen hieman tuntia pidemmän soittoajan pystyäkseen mahduttamaan keikoille tyydyttävämmän läpileikkauksen tuotannostaan.

Esitys piti kuitenkin puutteistaankin huolimatta tyydyttävästi otteessaan. Erityismaininnan ansaitsee uuden albumin Day & Then the Shade, jonka levyversio edustaa enintään tuttua ja turvallista perus-Katatoniaa. Livetilanteessa kappale erottui edukseen kuitenkin aivan uudella tavalla. Varsin mukavat versioinnit kuultiin myös The Great Cold Distance -levyn Soil’s Songista ja Julysta.

ihImogen Heap.

Katatonian jälkeen Ylex-lavalle astelleen Imogen Heapin esitys oli jo ensimmäisistä tahdeista alkaen täydellisen lumoava. Huikealla tunnelatauksella esitetyt pop-helmet saivat aikaan tunteen siitä, että hämärässä teltassa kuultiin jotakin todella ainutlaatuista. Jo konsertin soitinvalinnat nostivat virneen kasvoille: Heap loihti kappaleisiin tunnelmallisia taustasampleja muun muassa viinilasien ja sahojen avustuksella.

Kauniin esityksen huippukohdiksi nousivat erinomaisen Speak for Yourself -albumin tunnelmapalat. Goodnight And Go sekä Hide And Seek saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Ikimuistoisin hetki koettiin kuitenkin Just for Now -kappaleen aikana. A cappellana laulanut Heap onnistui kuin ihmeen kaupalla saamaan koko yleisön mukaansa säestämään esitystä. Vaikutelma oli kerrassaan huikea.

Ylex-lavan ilta päättyi brittiläisen trip-hop -kollektiivi UNKLE:n ällistyttävään show’hun. Poikkeuksellisen komeat taustavideot ja stroboja säästelemätön valoshow tahdittivat komeasti yhtyeen äänekästä materiaalia. Hieman Massive Attackin henkeen levyillään vierailevia laulajia käyttävä yhtye oli päätynyt siihen, että Josh Hommen ja Ian Astburyn kaltaisia tulkitsijoita on turha lähteä livetilanteessa imitoimaan. Vaikka vokaalit tästä syystä usein kuultiinkin taustanauhoina, toi lavan kankaalle heijastettu, psykedeelinen puhuva pää niihin varsin omaperäistä lisäarvoa. Ratkaisu sai aikaan myös sen, että kokonaisuus tuntui eräänlaiselta rock-konsertin ja DJ-keikan taivaalliselta ristisiitokselta, jossa elektroniset biitit ja samplet tanssittivat siinä missä säröiset kitarariffit saivat pään nyökkäilemään tasaiseen tahtiin.

ssUNKLE.

Kokonaisuuden vielä kruunasi se, että yhtyeen soundit olivat enemmän kuin kohdallaan. Koko kehossa resonoinut, komean jylisevä bassosoundi sai Eye for an Eyen ja Restlessin kaltaiset tykitykset kuulostamaan paremmilta kuin koskaan aiemmin.

Tuomas Jalamo

THE MICRAGIRLS

Kuopion garagetrion soundi kumisi setin alussa todella rupisena, mutta parani muutaman biisin jälkeen. Rekkalavalle suoraan paahtanut aurinko, punkkikukkuloilta yleisön niskaan puhaltanut hiekkamyrsky ja samaan aikaan päälavalla riehunut Melrose olisivat tehneet jonkun huonomman orkesterin keikasta silkkaa hukkakauraa. The Micragirlsin ne piiskasivat yhtyeeltä toiseksi parhaaseen näkemääni settiin (minulle ikiajoiksi parhaaksi jäänee vuonna 2002 TVO:lla näkemäni alkuperäiskvartetin keikka).

Setin pääpaino oli viimesyksyisen Wild Girl Walk -levyn melodisemmalla materiaalilla, jonka lisäksi kuultiin monta freesiä coverbiisiä. Vanha Leave My Kitten Alone oli saanut aikaisempaan verrattuna lisää svengiä ja mehuisuutta. My My Micraboyn mausteena kuultiin hauska The Shangri-Lasin Leader of the Pack -hitistä tuttu rupattelutuokio. Keikalla nähtiin myös Eläkeläisten keikalta kuulu humppamato, jota olisi tällä kertaa sopinut kutsua Micratyttöjen senhetkisen poljennon perusteella vaikkapa hillbilly-madoksi.

MG
Kristiina, The Micragirls.

Katariinan kiipparit, joiden vallattomuuteen yhtyeen musiikillinen viehätys suuresti perustuu, eivät aluksi kuuluneet ollenkaan, myöhemmin liiankin kanssa, lopulta siltä väliltä. Kitaristilaulaja Marin lavapreesens toimi erinomaisesti, yhtyeen aina luotettavaa rytmillistä selkärankaa rumpali Kristiinaa väheksymättä.

Joey Luumäen suomentamasta The Micragirls -hitistä Let’s Go to the Beach kuultiin säe myös luumäeksi ja luontevasti perään villikkojen levyttämäkin raju Jaakko Teppo -cover Ruikonperän rocktähti. Ansaittu encore päättyi mahtavaan versioon Jack The Ripperistä ja itse biisi asianmukaiseen loppushowailuun. Rekkalavan edessä hiekassa pyöri laivalastillinen banaaneita.

Jari Mäkelä

VILLE LEINONEN & MAJAKAN SOITTOKUNTA

Viimeksi Lasten musapiknikillä näkemäni ihqu runopoika Ville oli lähettänyt Ilosaarirockin Sue-lavalle pahan döppelgängerinsä, viiksekkään Leinosen & Majakan Soittokunnan, joka vastasi Ilosaarirock-lauantain mielenkiintoisimmasta liveshowsta. Tyylillisesti rockabillystä reggaeen ja rockista saksalaiseen marssimusiikkiin vaihdellutta esitystä oli kuorrutettu lavanvierus-skreenien visuaalisella splatter- ym. tykityksellä. Perjantai 13. päivä -elokuvista tuttu Jason Voorhees käväisi lavalla tappamassa etualalle soittamaan hauskasti sijoitetun rumpalin.

Leinonen ja yhtye näyttivät olevan kännissä kuin käet, tosin se saattoi olla pelkkää teatteria ja näyttelemistäkin. Toisaalta esitys saattoi olla myös teatteria, ja yhtye silti päissään kuin puliukot, kuka tietää. Uskottavasti vedetty, ja biisit jäivät suorastaan huutamaan uusintakuuntelua. Toivottavasti Leinonen jonain päivänä muistetaan rock-kameleonttina, joka rikkoi rajoja ja uhmasi yleisönsä ennakkoluuloja toteuttaessaan luomisviettiään ja taiteellista näkemystään. Tai sitten ei.

Jari Mäkelä

I WAS A TEENAGE SATAN WORSHIPPER

Livenä aina vain petraava IWATSW joutui lauteille samalla epäkiitollisella soittoajalla kuin Ismo Alanko & Teho-osasto. Rekkalavan liepeille oli kuitenkin jo UNKLE:a ennakoimaan saapunut runsaasti väkeä, johon ex-saatananpalvojien tanssittava pop tuntui uppoavan mainiosti.

Maailmalla pientä lainetta saavuttanut surf-popin uusi aalto (The Drums, Surfer Blood etc.) on tehnyt IWATSW:n omintakeisesta Primal Screamin kevytversio-soundista tällä hetkellä yllättävän trendikästä. Yhtyeen musiikintekijä Pasi Viitanen reagoi virtaukseen nopeasti netistä ilmaiseksi ladattavissa olevalla Holiday Trax 1 -levyllä, jolla kahden aikaisemman IWATSW-albumin lyriikoiden itsepintainen kauhuteema oli korvattu rantateemalla. Hyvä veto, joka toivottavasti kantaa myös kansainvälistä hedelmää. Virtuaaliselta julkaisulta kuultiin kaksi biisiä, ja yleisön joukossa bongatun humppamadon perusteella joukossa oli varmasti monia, joille nämä uudetkin biisit olivat jo ennestään tuttuja.

Keikka koostui pääosin edellisen fyysisen julkaisun, Strange Lights -levyn, parhaista paloista (nimikappale, Whacha Lookin’ At? yleisön ensimmäisine uu-uu-uu-yhteislauluineen, Blackien "laulama" keikkasuosikiksi kohonnut A Day Like This, ja yleisössä äänekkäimmät ja rajuimmat tanssireaktiot aikaan saanut Just Do It) sekä aiempien julkaisujen hittikimarasta.

IWATSW ei hukannut aikaa turhiin encorerituaaleihin, vaan palkitsi yleisönsä raivokkaalla versiolla ensihitistään She’s With the DJ. Yhtye myös näytti lavalla erittäin hyvältä, vaikka OMG, Techno Chicks!!! -biisin levyversiolla fiittaavaa Pintandwefallin Cute Pintiä ei Ilosaarirockiin asti saatukaan vierailemaan.

Jari Mäkelä

UKKOSMAINE

Niinivaaran omat pojat korjasivat UNKLE:n kylvämistä siemenistä kasvaneet dance-hedelmät. Ukkosmaine veti samaan aikaan Bad Religionin kanssakin rekkalavalle niin suuren yleisön, ettei alueella ole nähty vastaavaa tungosta ehkä joitain Sulo-klubeja lukuunottamatta. Solisti Klaus Thunder täytti lavan karismallaan, ja soitannosta suurimmaksi osaksi vastannut Wilhelm Meister ei jäänyt kiippareineen ja keytaroineen pekkaa pahemmaksi.

Tyylikkäässä haalariasussaan aluksi ylilatautuneelta ja epävireiseltä Dave Gahanilta vaikuttanut laulaja-Lasse rentoutui keikan aikana, ja sounditkin paranivat illan edetessä. Koska suuressa yleisössä oli mukana paljon tuoreita faneja, uusimman Oletteko te tosissanne -albumin biisit, kuten James, saivat innostuneimman vastaanoton.

Lasse sai keikarointinsa ansiosta yleisöstä silmilleen jotain, minkä johdosta duo poistui lavalta hetkeksi. Pimeyden turvin jonkun mulqvistin oli liian helppoa toimia raukkamaisen paskakikkareen tavoin. Wilhelmin pitämän puhuttelun jälkeen keikka jatkui entistä kiivastahtisempana.

Pyyhe kenttään… not! -biisin aikana lavalle saapuivat yhtyeen videolla vierailleet Salamasiskot, jotka jatkoivat pyllynpyöritystään myös Joensuun likiviralliseksi kansallislauluksi muodostuneen 80200:n aikana. Asiaankuuluneen Klausin asunvaihdoksen jälkeen duo palasi soittamaan encoren, joka jatkui ekstaattisena (huippuhetkenä Wilhelmin laulama Yli mutakuoppien -säkeistö) siihen saakka, kun mäen takaa jo raikasi Bad Religionin viimeinen biisi Punk Rock Song.

Jari Mäkelä

BR
Greg Graffin, Bad Religion.

BAD RELIGION

Jos Wasted oli askel vajaan vuosikymmenen taakse, kuljetti lauantain päättänyt Bad Religion way back. Olin vielä Suen teltalla pyörähtämässä, kun Do What You Want jo kajahti ilmoille, mutta We’re Only Gonna Dien tahtiin sentään ehdin joikaamaan. BR olisi voinut kiskaista katalogistaan ties millaisen setin, mutta kolmikymppinen oli Ilosaaressa häpeilemättömän hittipainotteinen. Eikä parane valittaa, kun Flat Earth Society, Sanity ja Atomic Garden kumppaneineen tarjoiltiin pimenevällä Laulunrinteellä. I Want to Conquer the Worldin myötä Greg Graffin pyysi yleisöä mukaansa valloitukseen. Moni olisi lähtenyt.

Oli positiivista huomata, että New Dark Agesin ja Los Angeles Is Burningin kaltaiset tuoreemmat biisit eivät jääneet setissä alakynteen, vaikka niiden merkitys tuskin on yleisölle sama kuin Sufferin ja No Controlin. Ja vaikka Punk Rock Song ei olekaan BR:n kirkkainta kärkikastia, ei sen asema setin päättäjänä ärsyttänyt. Kuten eivät myöskään perinteiset ilotulitukset, vaikka Bad Religion ei se räjähdebändeistä mahtipontisin olekaan.

Jotkut kitisivät kitaristien Brian Bakerin ja Greg Hetsonin soitelleen välillä vähän miten sattuu, mutta mitä siihen tulee, olen täsmälleen samaa mieltä eräänkin Punk in Finland -foorumilla asiaa kommentoineen kanssa: Jos on soittanut Minor Threatissa tai Circle Jerksissa, on oikeus soittaa ihan mitä ja miten tahansa.

Jukka Kittilä

Kommentointi on suljettu.