Ben’s Diapersin Up in the Mountains, Deep in the Sea olisi teemalevy, jos nämä arjen sankarit suostuisivat moiseen mahtailuun.
Ben’s Diapers äänitti neljättä albumiaan neljän vuoden aikana. Rumpali Mikko Lappalainen kertoo, että aikavälillä 2006 – 2009 valmistuneen Up in the Mountains, Deep in the Sea -levyn tekeminen oli monista syistä hidas mutta vaikea prosessi.
- Jaakolla (Söderström, kitara ja laulu) oli vähän writer’s blockia, ja kaikilla bändissä oli kaikenlaista muuta säätöä, kuten lapsia ja töitä. Meikäläinen reissasi Boomhauerin kanssa, ja Huuki (Huuhtanen, kitara ja laulu) kiersi Suomea eri bändien merchandise-miehenä. Pari biisiä odotti miksaamista vuoden, kun joko meillä ei ollut rahaa tai studiossa ei ollut vapaata aikaa.
Vaikka Ben’s Diapers ei pyrkinyt uudistamaan ilmaisuaan, aika ei antanut bändin jäädä entiselleenkään.
- Levylle tuovat uudenlaista soundia kaksi Huukin biisiä, jotka herra itse laulaa. Pianoballadi-osastolla me on upottu entistä syvemmälle Elton John -suohon, mistä olen suurena alkuaikojen Eltonin fanina ihan innoissani.
Danil Venhon ja Ben’s Diapersin yhdessä tuottaman Up in the Mountains, Deep in the Sean kansiteksteissä mainitaan, että sitä saisi kutsua teemalevyksi, ellei bändi olisi allerginen sellaiselle mahtailulle. Mikä levyn kappaleita yhdistää?
- Useammassa kappaleessa käsitellään maanis-depressiivisyyttä, jota nykyään bipolaariseksi oireyhtymäksi kutsutaan. Olen harrastanut itsetutkiskelua ja keittiöpsykologisointia sen verran, että ikäväkseni totesin oman sukuni olevan altista moiselle mood swing -toiminnalle. Maanisessa vaiheessa kaikki käy, hauskaa on ja homma toimii, mutta murheen alhossa aamulla sängystä nouseminen tuntuu mahdottomalta.
- En ole psykiatri enkä tiedä mikä on normaalia tunnevaihtelua ja mikä patologista oirehtimista, mutta tällaista on silti tullut pohdittua. Levyn nimi tuli mieleen muuten vaan, ja yhtäkkiä tajusin sen kuvaavan levyn musiikillista luonnetta, tekstien aihepiiriä sekä levyn tekoprosessia. Joskus asiat tapahtuvat suunnittelematta.
Yksi Ben’s Diapersin poppia, rockia ja kantria sivuavan musiikin viehättävistä piirteistä ovat Lappalaisen sanoitukset, joissa pienen ihmisen suuret tunteet pannaan näytille elämän kokoisiin raameihin. Kymmenen vuotta sitten julkaistusta Celebrate the Cliche -ensialbumista lähtien yhtyeen kappaleissa on seikkaillut tietty kaveri, johon on helppo samaistua.
- Se on fiktiivinen hahmo, jonka pään sisäpuolen tapahtumat mä käsikirjoitan. Koska en kirjoita laulettavaa itselleni, tekstit pitää etäännyttää subjektiivisimmasta tilityksestä. Toki siellä silti meikän elämänfilosofia näkyy. Pidän arkisista aiheista ja piilottelemattomasta tarinankerronnasta. Olen parantumaton romantikko, sentimentaalinen idiootti, nostalgikko ja jonkin sortin idealisti, vaikka kyynisyyden ilkeä peikko onkin vanhemmiten päässyt ravistelemaan näkemyksiä. Olen myös totaalisen urbaani henkilö ja sijoitan turinat enimmäkseen kaupunkiympäristöön tai kertojan pään sisään. Tai raukkamaisesti populaarikulttuurisnostalgiseen keinotodellisuuteen, jonka valheellisuudesta olen tuskaisen tietoinen.
Vaikka Ben’s Diapers on ollut koossa pitkään, se tuntuu edelleen tekevän kaiken musiikista kansitaiteeseen rakkaudella. Mikon mielestä bändin merkitys jäsenilleen on ja toisaalta ei ole muuttunut.
- Me ei olla koskaan saavutettu suurta suosiota, joten samalla meiningillä on menty alusta asti. Nuorempana oli optimistisempi ja innokkaampi ja enemmän aikaa tehdä bändijuttuja, mutta ei meistä kukaan ole jättänyt hankkimatta ammattia tai siirtänyt perheen perustamista Ben’s Diapersin takia. Tämä yhtye on silti meille tärkeä jätkäporukkana, bändinä ja musiikillisesti. Ben’s Diapers ei ole meille yhtään vähempää kuin rakas harrastus.
Teksti: Ari Väntänen
Kuvat: Mika Litja
