Rakkautta & Anarkiaa
17.-27.9 2009 Helsinki
22. vuosittainen Helsinki International Film Festival eli tuttavallisemmin Rakkautta & Anarkiaa päättyi yleisömenestyksellisissä merkeissä. Kuten tavallista, R&A-ministeriö oli luokitellut filmit etukäteen itse määrittelemiinsä kategorioihin. Mutta meikäläinen ei moiseen diktatoriseen fasismiin alistu. Mikä luokittaa filmit juuri niin kuin ihteä huvittaa! Valtaosa tarjonnasta jäi tietysti näkemättä, mutta seuraavassa katsaus kiinnostavimpiin kohdalle sattuneisiin.
Etelä-amerikkalaiset yllätyshienoudet
Ensimmäinen kosketukseni uruguaylaiseen elokuvaan ei olisi voinut lämpimämmissä merkeissä tapahtua. Esikoisohjaaja Adrián Biniezin lempeän humoristinen ja humaanilla tavalla hienovarainen Gigante sai tämän kurjan elämän vaikuttamaan melkein siedettävältä ja tuotti katsojalle harvinaisen lämpimät jälkivärähtelyt.
Gigante.
Berliinin filmijuhlilla Hopeisen karhun voittaneen Giganten tapahtumaympäristö on sen verran giganttinen supermarket, että siellä on omat yövuorolaiset myymäläetsivät vahtimassa siivoojien ja hyllyntäyttäjien potentiaalisia myymälävarkauksia tarkkailukameroiden välityksellä. Päähenkilönä on giganttisen kokoinen, mutta äärimmäisen lempeäluonteinen hevirokin ystävä Jara, joka piristää työaikaansa sanaristikoiden täyttämisellä, iltapäivien kuluessa videopelien kimpussa siskonpojan kanssa. Sympaattinen peräkammarinpoika siis.
Mistä arvasittekaan, että mies ihastuu simpsakkaan hyllyttäjäneitoseen? Aluksi mies väijyy intohimonsa hämärää kohdetta vain kameroiden välityksellä, henkiset suupielet kuolaa valuen. Ja kun virtuaaliväijyntä ei enää riitä, pitää vippaskonstitse tonkia tietoon myös neidon kotiosoite. Siitä eteenpäin kuluvat myös päivät armastuksen kintereillä.
Ennen pitkää Jara muuttuu stalkerista suojelusenkeliksi, eikä pullukkamme hyvä sydän estä tempaisemasta väliportaan pikkupomoa kuonoon, kun moraalinen tarve sitä vaatii. Pienimuotoisen ja rauhaisalla tavalla letkeähenkisen Giganten vahvuus nojaa tapahtumien ja etenkin päähenkilön arkiseen uskottavuuteen. Jopa ääneen naurattavat kohtaukset ovat äärimmäisen pakottomia, ja intensiteetti säilyy loppuun saakka. En muista milloin viimeksi olen poistunut elokuvista näin täysivaltaisen hyvän olon ja mielen kyllästämänä.
Samanlaista rehellistä tarkkanäköä arkielämän psykologian syvyyksiin osoitti chileläisen Sebastian Silvan The Maid (La nana). Sen nelikymppinen päähenkilö Raquel on asunut yläluokkaisen santiagolaisperheen kotiapulaisena yli puolet elämästään, eli on tavallaan jo perheenjäsen. Elokuvan käynnistävä Raquelin syntymäpäiväjuhlistus kertoo heti kättelyssä, että hän ei kuitenkaan osaa ottaa asemastaan iloa irti – edes silloin kun siihen aihetta annetaan. Lähtödiagnoosi on selvä: Raquelia vituttaa vähän kaikki, ja aika paljon. Mutta eiköhän ketä tahansa orjaa vituta, vaikka miten hyvää kohtelua saisi osakseen? Orja on orja on orja, palkasta ja luontoiseduista riippumatta.
Kunhan työuupumuksen vaivaamalle Raquelille palkataan apulainen, pitää diagnoosi muuttaa piirun (ja kohta toisenkin) verran psykopatian suuntaan. Kun muut tunkevat Raquelin ikiomalle orjareviirille kukkoilemaan, hän osaa kyllä näyttää, mistä kana tekee mitäkin. Ensimmäisen karkoitus sujuu sutjakasti, mutta toinen on tehty kovemmasta luusta ja puusta. Asunnon sisätiloissa ja puutarhassa kuvattu draamankaari on kipeällä tavalla huvittava, vaikka ei nauruja nostatakaan. Catalina Saavedra palkittiin pääosastaan jenkkiläisillä Sundance-festivaaleilla, eikä lainkaan turhaan.
Upeat uppo-outoudet
Being John Malkovichin ja Adaptationin – varsin omaperäisiä tapauksia kumpainenkin, eikö vain? – käsikirjoittaneen Charlie Kaufmanin ensimmäinen omin käsin ohjattu tarina on nimeltään Synecdoche, New York. Siinä mahtavan Phillip Seymour Hoffmanin esittämä depressioaltis teatteriohjaaja Caden Cotard uppoutuu koko ajan syvemmälle kuolemanpelkoon, joka omin henkisesti sairain silmin nähtynä on myös varsin perusteltua. Vaan ei vaimon mielestä, sillä jo oirehtimisen alkaessa hän karkaa Berliiniin parin pienen tyttären kanssa.
Synechdoche, New York.
Tämä Cotardin koko ajan harhaisempia mielenliikkeitä heijasteleva, hyvinkin absurdistinen elokuva on yksi hankalimmista tapauksista pitkiin aikoihin. Ja silti perhanan kiinnostava. Vaikka koskaan ei uskaltaisi edes arvata, mitä seuraavat käänteet kantaisivat mukanaan, tuntuvat ne aina tavalla tai toisella perustelluilta. Mutta eihän kukaan tervehenkinen ja -järkinen keskiverto-Keijo jaksa seurata tällaista teatterimaailmaa sivuavaa ja arkilogiikan marginaaleja kolisuttelevaa hämmennyspaukkua. Elokuvan subliminaalisen zympoliikan ynmärtämiseen vaaditaan minun kaltaiseni ylisivistynyt tossueläin. Hyvä vertailukohta löytyisi Harold Pinterin näytelmistä, mutta sitäkään ei kannata mainita, koska eihän kukaan teistä ole niihin tutustunut… eihän?
Pinteriläisyyteen pohjaa myös amerikkalaisten Brandon ja Jared Draken minibudjetilla väsätty esikoisteos Visioneers. Tämän masentavan tulevaisuusvision päähenkilöiden työskentelevät tuottoisan Jeffers Corporationin konttorissa – firman, joka ei periaatteessa vaikuta valmistavan tai edes tekevän yhtään mitään. Ja nämä turhanaikaisia papereita pyörittelevät kolmostason tyypit sentään saavat aikaan paljon enemmän kuin nelos- ja viitostason turhimot. Vaikka niin.
Tässä yhteiskunnasta unet ovat sairauden merkki – kuten myös unelmat, joihin sana ‘dream’ myös viittaa. Uneksiminen on ensimmäinen oire epidemiaksi asti leviävästä sairaudesta, jonka tuloksena ihminen yksinkertaisesti räjähtää kappaleiksi. Jotenkin kuvaavaa on se, että arkinen, hymyn säestämä tervehdys suoritetaan keskisormea heilauttamalla. Eli yhtä laillahan tämä kuvaa nykypäivän työelämähelvettiä. Kilometrin verran pitemmälle viety versio telkkarin Konttori-sarjasta. Toimii kuin tauti.
Rikokset, rangaistukset ja paot
Rikollisuus ei kannata, mutta minkäs teet, jos se pääsee muodostumaan elämäntavaksi. Siiitähän ei enää irti pääse. Ei ole henkisiä eväitä kaidalla polulla pysymiseen. Ilman rötöstelyä ei elämä maistu. Tähän aiheeseen liittyi kaksikin ranskalaista, toisiaan myös ihan konkreettisesti sivuavaa elokuvaa.
Mesrine.
Parempi niistä oli yli nelituntisen kestonsa takia kahteen osaan jaettu tosipohjainen roistohistoriikki, Jean-François Richet’n Mesrine: L’instinct de mort (Killer Instinct) ja Mesrine: L’ennemi public No. 1 (Public Enemy #1). Elokuvan sankari on paria kuukautta vaille 80-lukuun saakka elänyt superhurmuri Jacques Mesrine – tehokas pankkirosvo, kidnappaaja ja siinä sivussa vielä 39-kertainen murhamies.
Legendaarisen asemansa kansan syvien rivien kultaisena pahapoikana hän saavutti lehdille annettujen salahaastatteluiden kautta. Kuin uudemman ajan Mustanaamio: hyville hyvä ja pahoille tappavan paha. Vankilatkaan eivät häntä pitkään pidätelleet, joten lopulta poliisi katsoi parhaaksi teloittaa hänet viimeisen kiinnioton yhteydessä. Miehen vapaalla jalalla juoksentelusta kun oli ehtinyt muodostua jo sisäpoliittinen uskottavuusongelma.
Jako kahteen on onnistunut kerrassaan oivallisesti. Ykkösosa on vauhdikkaampaa toimintaa sisältävää kakkososaa pohjustava pitkällinen prologi, joka valaisee oivasti rikollisen mielen kehitystä – ja kertoo rivien välissä, että kyse on tietynlaisesta "sosiaalisesta mielenhäiriöstä". Lopussa ykkönenkin parantaa juoksuaan kuin lentosika kiitoradalla. ja suorastaan pakottaa katsomaan myös jatko-osan. Kakkososa lähtee liikkeelle suoraan ilmasta, ja toimii myös ilman syventävää pohjustustaan. Se ei syöksy maahan edes sankarin patsasta jalustalle nostettaessa, sillä sairaskertomukseen kirjataan huomio rikollisuutta potevan miehen psykoottisuuden asteelle edenneestä oirehdinnasta.
Ohjaaja onnistuu pitämään täyden intensiteetin päällä niin hitaassa kuin äkkisemmässäkin kerrontatahdissa. Ja Vincent Casselin päärooli on umpiuskottava täysosuma.
Fabienne Godet‘n haastatteludokumentti My Greatest Escape (Ne me libérez pas, je m’en charge) kertoo toisen ranskalaisen ammattirikollisen tarinan. Käyttämäni nimike tosin on hieman harhaanjohtava, sillä Michel Vaujour on viettänyt seitsemäntoista vuotta elämästään eristyssellissä, ja vuosikymmenen verran hieman mukavammissa kivensisäisissä olosuhteissa.
Työväenluokkaisen veijarin rötöstelyura alkoi jo teini-iässä, eikä Vaujour suostunut purematta nielemään ennen pitkää siunaantunutta parin vuoden kakkuviipalettaan, vaan jätti sen kesken tekemällä ensimmäisen viidestä kekseliäästä vankilapaostaan – joista yhden aika täsmälleen edellä mainitun Jacques Mesrinen esimerkin innoittamana. Lehdistä Vaujour oli lukenut, että Mesrineä varten oli apuri hoitanut oikean aseen. Aiempien pakojensa vuosi syvätarkassa syynissä ollut Godet onnistui värkkäämään saippuasta pistoolin näköisen kapistuksen, jonka hän plankkasi mustaksi. Koska Mesrinen pakotarina oli tuoreessa muistissa, erehtyvät pelokkaat vartijat luulemaan myös Godet’n pistoolia aidoksi. Komeimmassa karkauksessa mies haettiin vankilasta helikopterilla.
Dokumentin nimi ei kuitenkaan viittaa tuohon tapaukseen, vaan pitkän lusimisen tuottamaan itsekurin löytymiseen ja henkiseen vapautumiseen. Kuusi vuotta sitten vastuulliseksi ihmiseksi kasvanut Vaujour pääsi ehdonalaiseen vapauteen. Haastateltavina on Vaujourin itsensä lisäksi perheenjäseniä ja ystäviä, mutta eipä kukaan löydä vastausta siihen, mikä rikollisiin toimiin lopulta ajaa. Ilmiselväksi tulee se, että ainakaan lyhytaikainen vankilassa istuminen sinänsä ei ketään rikoksen poluilta harhaannuta – pikemminkin päinvastoin.
Jotenkin vajaaksi ja umpinaiseksi dokkari kuitenkin vääntyi. Eivätkä tuomitun itsensä "enhän minä ole ketään edes tappanut" -selittelyt jaksa lopulta niin hirveästi kiinnostaa. Huomattavasti kiinnostavamman leffasta olisi saanut lomittamalla haastattelupätkät rötösten ja pakojen livenä näyteltyihin uusintoihin.
Sota sotilaiden näkökulmasta
Kathryn Bigelow osoittaa, että sotatoimien kuvaus naisnäkökulmasta tuottaa herkullista hedelmää. The Hurt Lockerin pääosassa on viiden vuoden takaisessa Iranissa vuoden komennuksella oleva amerikkalainen pomminpurkuryhmä. Ohjaaja osaa tehdä tappavan vaarallisista pomminpurkutilanteista aivan sietämättömän jännittäviä trillereitä, mutta päähuomio keskittyy kuitenkin komennuksen aikana syntyvään henkiseen paineeseen sekä ryhmän sisäisiin jännitteisiin. Onhan jokainen pomminpurku sentään potentiaalinen itsemurha – jonka "onnistuminen" sattuu kipeimmin eloonjääviin. Oivallisen jännitteinen ja sisäistynyt sotaelokuva, jolle ei genren saralla kovinkaan monia vertailukohtia löydy.
Johnny Mad Dog.
Afrikkalaisten lapsisotilaiden todellisuutta kuvattiin kahdessakin sikäläisessä elokuvassa – toinen todella hieno ja toinen huonompi. Niitä ennen en ollut avannut silmiäni sille tosiseikalle, että nuo kakaraikäisinä koulutuksensa aloittavat tappajat kaapataan vanhemmiltaan ennen kuin heille on ehtinyt kehittyä juuri minkäänlaista käsitystä oikeasta ja väärästä. Julmalla tottele tai kuole -metodilla toteutettu koulutus antaa heille sotilaan moraalin – tapa tai tule tapetuksi. Jean-Stéphane Sauvairen Liberiassa kuvattu sisällissotadraaman nimihenkilö Johnny Mad Dog on viisitoistavuotias veteraanisotilas, jonka johtaman hirviömäisen tappajaosaston "miehet" toimivat kuin meikäläiset naskalit omissa sotaleikeissään, mutta järkyttävän paljon julmemmin. Ja "aikuisten oikeesti". Köykäinen juoni hukkuu kuitenkin julmuuksien kuvottavuuden alle.
Newton I Aduakan Ezran ote on syvällisempi ja koskettavampi. Sen kehyskertomuksena toimii Sierra Leonen sisällissodan jälkeisen amerikkalaisen totuuskomission kuulustelu, jossa selvitellään Ezra-nimisen teinisotilaan toimia kyseisessä vallankumouskapinassa. Ezran kymmenvuotisen sotilasuran tapahtumia ei näytetä täysin kronologisena jatkumona, vaan toiminnan syitä ja seurauksia kasataan pala palalta. Eikä mikään näytä kovin hyvältä. Ezra, kuten kaikki lapsisotilaat, on syyllinen syytön. Varsinkaan lapsisotilaiden kannalta ei sodassa todellakaan ole kuin häviäjiä.
Poliittinen peli
70- ja 80-luvulla, vanhan "kunnon" Neuvostoliiton aikoihin vitsailtiin Suomessa siitä, että Tallinnassa ihmiset eivät usko silmiään nähdessään mainoksissa K-kaupan Väiski Purjeen esittelemässä kukkuroillaan olevan lihatiskin sisäfileitä sun muita karitsanpotkia. Neuvostorajan takana kun ei lihaa pöytään kantunut – ellei sattunut olemaan puolueen "leivissä", Virolaisen Jaak Kilmin dokumentti Disco And Atomic War tekee seikkaperäistä selkoa siitä, miten länsimainen hapatus pääsi Suomen television välityksellä saastuttamaan etelänaapurimme kansalaisten mielet.
Disco And Atomic War.
Ja kyllähän siinäkin lopulta oli yksi syy koko kommunismin romahdukseen. Ihmiset kun saivat tietoa muun muassa Ritari Ässän ihmeautosta Kittistä, jonkalaisia ei punainen valta pystynyt valmistamaan, vaikka kuinka yritti. Kun töllössä näytettiin pehmopornoklassikko Emmanuelle, tapahtui rajan takana suuri kansanvaellus kohti Suomen television suhteellisen rajallista näkyvyysaluetta. Neuvosto-johdon mukaan Espoon uusi lähetysmasto oli ihan tieten tahtoen suunnattu Etelä-Viron suuntaan – mikä hyvin todennäköisesti piti myös paikkansa. Lähetyksiä yritettiin kyllä häiritä, mutta kekseliäät virolaiset rakentelivat omia vahvistusantennejaan. Ja loppu on historiaa.
Nyky-Venäjän meininkiä valotti Pavel Bardinin fiktiivinen dokumentti Russia 88, joka ei toivon mukaan aivan suoraan heijasta raakaa todellisuutta. Tai sitten on tulevien vuosien aikana kaikilla Venäjän naapurimailla sukassa jotain kusta kiinteämpää.
Russia88.
Russia 88 kertoo moskovalaisesta skiniporukasta, josta jengin johtajan Bladen anteeksi-että-olen juutalainen lapsuudenystävä tekee elokuvaa. Jengin kokoontumistilassa roikkuu kaksipuolinen seinätaulu, jossa Putinin kääntöpuolella möllöttää eräs herra Hitler. Natsilippuja ja -hihamerkkejä vilkkuu siellä sun täällä, kun jengiläiset suunnittelevat ja toteuttavat maahanmuuttajien pieksemistalkoita. Ikävän hurjaa meininkiä.
Paolo Sorrentinon Il Divo on synkän kriittinen henkilökuva Italian pääministerinä kolme kertaa toimineesta Giulio Andreottista, keskittyen miehen viimeiseen pääministerikauteen 1989-1992. Vaikka kuvallinen kerronta on yhtä sinfonista kuin taustalla kuuluva musiikkikin, ei elokuvan ydin ole silkkihansikkaita nähnytkään.
Ja miksipä olisikaan. Toisen pääministerikautensa viimeisenä vuonna 1979 Andreotti palkkamurhautti hänen mafiayhteyksistään kirjoittaneen toimittaja Mino Pecorellin, mutta joutui tästä tuomiolle vasta seitsemän vuotta sitten – ja vapautettiin 82-vuotisen ikänsä perusteella. Lempinimet Beelsebub ja Musta paavi puhukoot puolestaan.
Kuinka ollakaan (ja kuinka tosissaan?), Andreottin kolmantena virkakautena Italiassa pyrittiin kitkemään mafiaa maasta juurineen. Il Divon huomiopisteenä ei ole miehen virkatoiminta, vaan kiikari tähdätään hänen persoonaansa ja lähipiiriinsä. Eikä hänestä täyttä hirviötä tehdä – ainoastaan olosuhteiden antamien mahdollisuuksien muokkaama pahantekijä, periaatteessa aikamoinen reppana ilman todellisia ystäviä. Pääroolin vetävä Toni Servillo tekee Andreottista aidon, elävän ja todellisen oloisen tulkinnan.
Lopuksi uusimme vielä festivaalin avajaisuutisen yhteydessä julkaistut musiikkielokuva-arviot. Kas näin:
"Tässä käyn läpi vain musiikkiaiheisen tarjonnan.
Tai no – musiikkiaiheisen ja musiikkiaiheisen… mutta olihan Aki Kaurismäen kahdenkymmenenneljän vuoden takainen katuojaklassikko Calamari Union täynnä suomalaisia rokkitähtiä. Siis se maineikas vaellustarina, jossa viisitoista Frankiä ja yksi amerikkaa puhuva Pekka yrittävät päästä Helsingin köyhästä ja syntisestä Kalliosta eteläisen Eiran ihmemaahan.
Calamari Union (remake).
Elokuvasta kengännauhabudjetilla tehty jenkkiversio Calamari Union (remake) on festivaalin ylivoimaisesti kiinnostavin yksilö, syötävän herkullinen pakkopulla. Seattlelaisen Richard Lefebvren kotikaupungissaan ohjaaman version rooleissa nähdään paikallisia rokkisuuruuksia – muun muassa Mudhoneyn nokkajehu Mark Arm sekä Soundgardenin basisti Ben Shepherd.
Itse asiassa kyseessä ei niinkään ole uusi versio, vaan nimenomaan remake eli "uusiointi", jonka yhdennäköisyys alkuperäisen kanssa on kaikin puolin suorastaan erehdyttävä. Siihen on myös tähdätty, ja onnistumistaso on todella korkea. Kuvaustyyli ja puhetapa, jopa hahmojen ulkonäkö juoksee alkuperäisen perässä kuin kissa hiiren. Ja saa sen kiinni. Eikä pelkästään syö sitä, vaan ensin marinoi saaliin, ja sen jälkeen grillaa sen. Vaikka ympäristö on uusi, nousee teoksen ydin esiin niin aitona, ettei tuolla pikkuseikalla ole niin hirveästi väliä.
"Varsinaisten" musiikkielokuvien joukosta jäi yksi pois. Ennakkoon luvattu ja perin innokkaasti odotettu R.E.M.-dokkari This is Not a Show ei ehtinyt vielä edes valmistua, mikä on periaatteessa suhteellisen hyvä tekosyy. Kyseessä olisi ollut kooste viidestä kahden vuoden takaisesta Dublinin-keikasta, joilla yhtye soitti silloin vielä valmisteluvaiheessa olleen Accelerate-albuminsa kappaleiden raakaversioita sekä runsaasti harvemmin kuultua materiaalia. Kerrassaan harmillista!
Musiikkipuolen kirkkain helmi on Pyhän kirjan varjo -dokkarillaan kansainvälistäkin mainetta saaneen Arto Halosen Magneettimies, jonka luokitustermi "dokumentti Pekka Strengin elämästä" on aika lailla vähättelevä. Kyseessä on pikemminkin dokumentti kenen tahansa elämästä ja sen mahdollisesta tarkoituksesta. Pekka "Sisältäni portin löysin" Strengin 26 vuotta kestänyt, leukemian katkaisema elämä toimii vain heijastuspintana. Pääosassa ei ole niinkään Strengin musiikki kuin hänen ajatuksensa, joita biisitekstien ohella valaisevat hänen läheistensä muistikuvat sekä miehen omat päiväkirjamerkinnät. Elinaikanaan Streng antoi vain yhden haastattelun, mistä johtuen miehen syvin olemus jättää hedelmällistä tilaa villeille arvailuille ja päätelmille.
Arto Halonen on fanittanut Strengiä jo neljätoistavuotiaasta saakka, mutta tämän seikan kaivaman sudenkuopan hän osaa väistää. Halonen itse on äänessä ainoastaan dokkarin alussa ja lopussa, välissä annetaan puhevalta perheenjäsenille sekä yhteistyökumppaneille Halosen innostus ja kunnioitus näkyy ennen kaikkea lopputuloksen rakastavassa syvällisyydessä.
Musiikkitarjonnan toinen henkilökuva on Wild Combination: A Portrait of Arthur Russell, joka kertoo 70/80-luvulla New Yorkissa vaikuttaneen musiikintekijän tarinan. AIDSiin kuolleen sankarimme tyylillinen skaala kattoi kaikenlaista avantgardesta diskoon, ja tämän vuosituhannen puolella Russellin musiikkia on tullut tarjolle uusintajulkaisuina. Mutta miksi? Siihen ei dokkarissa kuultava musiikki anna vastausta. Kotikaupunkinsa pikkulegenda, mutta minun kirjoissani täysin turha jätkä.
Näytille tulee myös tänä vuonna 10-vuotisjuhliaan viettävän, brittiläislähtöisen mutta nykyisin myös rapakon toiselle rannalle seilanneen All Tomorrow’s Parties -festivaalin menneitä kohokohtia puiva dokkari. Ennakko-dvd:tä ei soittimeni suostunut pyörittämään, mutta sellaiset nimet kuin Sonic Youth, Portishead, Grinderman, Belle And Sebastian, Iggy And the Stooges ja Patti Smith antavat syyn olettaa katsastamisen kannattavan.
Arto Tuohimaan ohjaama Sketches of North kuvaa sävelmaakari Kerkko Koskisen ja trumpetisti Verneri Pohjolan luomistyötä, jonka tuloksena syntyi UMO Jazz Orchestran ja Tuomo Prättälän keralla tehty Agatha-albumi. Treenikuvat ja sävellystyön periaatteita kuvailevat puheet lomittuvat helsinkiläisiin kaupunkikuviin, ja lopussa nähdään otteita Helsingin Juhlaviikkojen Huvila-teltassa toteutetusta liveversiosta. Ja onpa mukana myös Suomen jalkapallomaajoukkuetta suojelleen Bubi-huuhkajan urheilullista lentelyä. Ei silti elämää suurempaa visualisointia. Suositan vain niille, jotka kyseisestä musiikista nauttivat.
Fermin Muguruzan ohjaama Checkpoint Rock, Songs of Palestine kertoo musiikista, jota palestiinalaisparat suoltavat Israelin miehitysvallan alla. Perustasokkaat, rockista etnon kautta rapiin ja hiphopiin vaihtelevat musiikkiesitykset edustavat vain pintatasoa, sillä ytimeltään dokkari on poliittinen – lyyristä vastarintaa isiensä maat menettäneiden ja jatkuvasti nöyryytettyjen palestiinalaisten suista. Haastatteluosuudet ovat suhteellisen surullista kuultavaa.
Soul Power.
Poliittista (lähinnä rotupoliittista) sanomaa kantaa myös maanmainio Soul Power. Se kuvaa Zairen (nykyään Kongo) Kinshashassa vuonna 1974 (eli viisi vuotta Woodstockin jälkeen) järjestettyä kolmipäiväistä rytmimusiikkifestivaalia, joka oli jenkkiläisten mustan musiikin legendojen pyhiinvaellusmatka esi-isiensä maille. Esiintymässä on toki myös iso liuta afrikkalaisia esiintyjiä.
Festivaali toimi alustuksena nyrkkeilijälegendojen Muhammad Alin ja George Foremanin raskaan sarjan mestaruusottelulle, jota kuvasi vuonna 1995 Oscarin saanut dokumentti When We Were Kings. Siinähän tätä festivaalia sivuttiin vain ohimennen. Nyt nostetaan framille sellaiset musiikkimestarit kuin James Brown, B.B. King, Sister Sledge sekä etelä-afrikkalainen Miriam Makeba – koko nimeltään Zenzile Makeba Qgwashu Nguvama Yiketheli Nxgowa Bantana Balomzi Xa Ufun Ubajabulisa Ubaphekeli Mbiza Yotshwala Sithi Xa Saku Qgiba Ukutja Sithathe Izitsha Sizi Khabe Singama Lawu Singama Qgwashu Singama Nqamla Nqgithi, jonka tiedon hän myös lavalta käsin jakaa.
Festivaalia ei käsitellä vain musiikillisesti, vaan elokuva antaa kattavan kuva koko afrikkalaisesta perusmeiningistä – ja silloisesta amerikkalaisen mustan väen noususta ylös alistetusta asemastaan. Ja silti, live-esitykset ovat kerrassaan huimia, Varsinkin silmäähiveleviä spagaateja vetelevä James Brown nähdään todellisessa huippukunnossaan. Brownin pohjimmainen mustan miehen viesti on hyvin ytimekäs: "I’m Somebody!". Tapahtumaa seuraamassa olleen Muhammad Alin rennonterävät kommentit ovat myös todella herkullisia. Huippuhomma!"
Markku Halme
