Puntala-Rock 2009

Lempäälä 24.-25.07.2009

Puntalan vuotuiset punkrokit vietiin tällä kertaa läpi melkoisen kosteissa tunnelmissa säiden(kin) puolesta. Jokke Lehtinen teki Puntala-Rockissa sekä sää- että bändihavaintoja.

Perjantai

Lauantaina Puntala-Rock selvisi parilla sadekuurolla, mutta perjantaina infernaalinen ilma koetteli festariyleisön turnauskestävyyttä. Rankkasateessa piilivät jopa katastrofin ainekset: alue muuttui paikoitellen mutapainiareenaksi, kun yli tuhat jalkaparia talloi samoja latuja ees ja taas. Loppujen lopuksi hommat kuitenkin hoituivat hyvin.

Gum Bleed
Gum Bleed.

Ensimmäiset bändit The Uul of Palmesista lähtien jäivät niin ohuiden huomioiden varaan, ettei niistä kannata sanoa juuta eikä jaata. Mutta Sa-Int oli syytä katsastaa. Lahden veteraaniryhmä soitti Puntalassa viimeksi 19 vuotta sitten – näin kertoi laulaja Malja. Siinä ajassa bändi on petrannut paljonkin, vaikkei olekaan ollut aktiivinen koko aikaa. Tönkköpunkista ei ollut onneksi kuin muistot jäljellä. Paljon uusiakin biisejä sisältänyt setti jätti toiveikkaan vaikutelman. Niin, ja sitä Exploited-biisiä en tunnistanut, jos edes soittivat sitä uhkauksista huolimatta. Ota nyt selvää laulaja Maljan kaikista heitoista.

Baxter Stockman oli yksi uusista iloisista yllättäjistä. Trio paiskoi Victims Familyn mieleen tuovaa rynkytystä antaumuksella. Vaikuttava kokemus.

Mutta mitäs sitten oli tiedossa: Tampere SS! Vanhojen bändien comebackit ovat aina kaksipiippuinen juttu. Joskus ne ovat perusteltuja, joskus taas eivät. Tampere SS kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, sillä nyt häväistiin bändin nimi ja maine oikein toden teolla.

Setin aloitti Sotaa, yksi bändin iskusävelistä. Mutta onnistuttiinpa hieno biisi raiskaamaan täydellisesti! Tampere SS oli umpitylsää metallicorea, jolla ei ollut mitään muuta tekemistä 80-luvun Tampere SS:n kanssa kuin nimi. Soittajien väkivaltainen habitus oli piste i:n päällä. Varsinkin toisen kitaristin humalainen öykkäröinti aiheutti suurta myötähäpeän tunnetta. Yleisö heitteli lavalle tölkkejä, kunnes skarpimpi kitaristi oli huomaavinaan yhden heittelijän, hyppäsi alas lavalta ja antoi nyrkkien puhua. Järjetöntä toimintaa niin yleisön kuin kitaristin osalta.

Tampere SS saa osaltani painua unhon yöhön. Siinä ja siinä, viitsiikö sitä klassista EP:täkään (vuodelta -83) enää kuunnella tämän ikävän kokemuksen jälkeen.

Tampere SS -fiaskon jälkeen kaipasi jotain tuttua ja turvallista, ja Hate Konttisen luotsaama Karanteeni viihdyttää aina. Niin nytkin. Toivottavasti keikalla kuullut uudet biisit lupailivat jotakin uutta myös levyrintamalla. Hatea parempaa showmiestä ei Suomesta löydy. Antin soittivat vasta encorena, hyi hyi.

Ruokatauko ja ruotsalaisen Masshysterin etuajassa alkanut esiintyminen tuhosivat mahdollisuuden nähdä tämän loistavan bändin esiintyminen kokonaisuudessaan. Kuitenkin jo keikan lopusta näkemäni varttitunti lunasti lupaukset Masshysteristä loistavana livebändinä. Rankan vääntämisen lomassa oli raikas tuulahdus pop-vaikutteista punkrokkia. Johnny B. Goode -encore sai uskaliaimmat twistaamaan. Vaadin Masshysterin uudestaan Suomeen.

Kohu-63 ja vesisade ei ole paras yhdistelmä. Eipä sillä, että bändiä viitsisi katsoa aina edes auringonpaisteessa, mutta nyt Kohujen Viimeisellä valssilla käynnistynyttä settiä jaksoi seurata melko kivuttomasti. Bändi on saanut uutta virtaa, kun miehistöön on tehty nuorennusleikkauksia vuosien saatossa. Paavola on varsinkin livenä varsinainen singalong-biisi.

Japanilaisen Cruden japcore ei juurikaan puhutellut, vaikka yhteensoitto olikin tiukkaa ja meiningissä löytyi. Sen sijaan italialaiseen Agathaan pitäisi perehtyä paremmin, sillä hetken mittainen kuulohavainto ei kuulostanut yhtään hassummalta.

Fun oli tuttu taannoiselta Nomeansnon lämmittelyltään Tampereelta. Kikkailucorea, josta voi halutessaan jättää pois jopa -coren. Funin tempoilevat rytmit jaksoivat pitää otteessaan loppuun asti ilahduttavan monta kuulijaa. Mukavaa, että mökkilavalle oli buukattu yleisestä linjasta poikkeavia akteja.

Brasilian vuonna 1980 perustettu konkariryhmä Ratos de Porao oli jo ehtinyt esiintyä Puntala-risteilyllä. Perjantain viimeisen esiintyjän paikka oli ennalta arvioituna ihanteellinen kiukkuista hardcorea soittavalle bändille. Umpisurkea sää kuitenkin tuhosi osan tunnelmasta. Kaiken kukkuraksi bändi siirrettiin teknisten syiden takia mökkilavalle.

Brassit kuitenkin rokkasivat kuin viimeistä päivää mahakkaan laulajansa Joao Gordon johdolla. Itse en kuulu brassicoren suurimpiin ystäviin, mutta latinoraivo sulattaa sydämen helposti varsinkin tällaisissa lavatanssitilanteissa.

Lauantai

Erikoispitkän matkan takia Can Can Heads -arvio jää kolmen viimeisen biisin varaan. Harmi, sillä kunnon epämusiikille on aikansa ja paikkansa, ja Puntala on ainakin paikkana oikea. Laulajan esiintymisasento on persoonallinen, mutta kai se korreloi ryhmän musiikkia.

Can Can Heads.
Can Can Heads.

Tinner-ryhmää paikkaamaan tullut Riistetyt tarjoili puolivaloilla vedetyn keikan, joka ei suuria elämyksiä tarjonnut. Riistettyjen SE biisi, Mieletöntä väkivaltaa, toki kuultiin.

Saapasmaan Campus Sterminii soitti metallista hardcorea, joka ei ole allekirjoittaneen heiniä. Mainittakoon, että laulavalla kitaristilla oli mikrofoni Lemmy-asennossa. Muita yhtymäkohtia Motörheadiin ei sitten ollutkaan.

Energiaa pursunneen The Over Attacksin vimmainen soitanta ottaa helposti selkävoiton epäilevistä tuomaista. Onneksi Puntalassa oli tänäkin vuonna tarjolla crustin ja metallisemman hardcoren lisäksi The Over Attacksin kaltaista perinteisempää hardcorea. Erikoismaininta rumpalille hauskasta eteenpäin nojaavasta soittotyylistään.

Kiinasta asti saapunut Gum Bleed tarjosi enemmän nähtävää kuin kuultavaa. Bändin metallinkatkuinen hardcore toimi suuremmitta moitteitta, mutta pääosan varasti kitaristi, joka muistutti enemmän glamrock- kuin punkrock-soittajaa. The Clashinkin aikoinaan versioima I Fought The Law oli piristysruiske kaiken raskaan runttaamisen lomassa.

Harmillista, että onnistuin missaamaan melkein kokonaan Punk Lurexin… onko OK jäänyt pois nimen lopusta? Paikalle saapuessani bändi soitti Kasevan Marin, joka maistui yleisölle. Se on hieno biisi hienoilla sanoilla ja uskon, että Punk Lurexin koko keikka oli yhtä juhlava kuin siitä näkemäni muutama viimeinen minuutti.

Yksi maailman pohjoisimmista punk-bändeistä, Äkäslompolon Vivisektio on kasannut rivinsä uudestaan. Sitten 80-luvun soittajisto on uusiutunut viisikymmentäprosenttisesti. Aikoinaan huojuvan vaikutelman itsestään antanut ryhmä soitti nyt tiukasti, mutta turhan persoonattomasti. Vasta viimeisessä biisissä löytyi omaa otetta. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla luvattua äänitallennetta. Terveiden Käsien Vapaa pohjola oli aika yllättävä cover-valinta, mutta toisaalta taas ei, kun muistelee mistä ilmansuunnasta Vivisektio ja TK ovat kotoisin.

Italialainen Giuda olisi sopinut paremmin Tuska-festareille, mutta kylläpä niillekin näytti ymmärtäjiä löytyvän. Lapinpolthajat puolestaan olisi ansainnut enemmän huomiota tässä raportissa, mutta turnausväsymyksen vuoksi havainnot jäivät minimaalisiksi. Valitan. Korvaukseksi lupaan ostaa heidän EP:nsä. Brittiläisen Give Up All Hopen raskas jyystö meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta olipa naislaulajallaan raaka ääni, huh.

Armageddon Clock on jo vuosia nauttinut hardcore-väen suosiosta, enkä ihmettele sitä yhtään. Ammattitaidolla läpi viedyssä setissä oli paljon hyvää, ja Armageddon Clockin musiikista kykenivät diggailemaan myös toimittajan kaltaiset ihmiset, jotka eivät tunteneet biisejä entuudestaan. Muutama biisi kolahti aika kovaakin.

Kinkerit vetelivät viimeisiään, mutta vielä oli muutama bändi soittamatta. Brasilian Lobotomia ei ollut läheskään niin karismaattinen kuin Ratos de Porao perjantai-iltana. Jos keskittymiskyky olisi ollut parempi, niin ehkä brassien tulisesta esiintymisestä olisi saanut enemmän irti. Laulaja kuulutti bändinsä nimeä kiitettävän usein, joten kenellekään tuskin jäi epäselväksi, mikä bändi oli lavalla.

Puntala 2009 sai arvoisensa päätöksen, kun saarivaltakunnan Leatherface astui estradille. Hämärtyneessä yössä laulaja-kitaristi Frankie Stubbs johdatteli rosoisella äänellään innokkaan yleisön hurmoksenomaiseen tilaan. Vuonna -88 perustettu Leatherface yhdistää melodisella post-hardcorellaan kuulijoita yli genrerajojen. Tämä näkyi myös Puntalassa. Noin tunnin kestänyt setti vedettiin tunteella läpi. Mukana oli myös bändin ehkä tunnetuin biisi I Want the Moon, joka lisäsi hyvää fiilistä entisestään. Säänhaltijatkin olivat suopeita, ja Leatherface sai esiintyä kuulaassa ja kuivassa kesäyössä. Kaltaiselleni ei-niin-fanille keikka oli sellainen kokemus että eiköhän levykaupan ovet käy jonakin päivänä. Lisäksi Herra Stubbs oli veikeä näky harmaassa parrassaan.

Puntala-Rockin päätyttyä paikalliset asukkaat saavat taas huokaista helpotuksesta vuodeksi, mutta vain vuodeksi.

Teksti ja kuvat: Jokke Lehtinen

Kommentointi on suljettu.