31. Provinssirock keräsi Seinäjoen Törnävänsaareen kolmen päivän aikana noin 52 000 kävijää. Festivaalilta raportoi Ari Väntänen.
Sunnuntai 14.6.
Anna Puu on kautta historian ensimmäinen kotimainen Idols-laulaja, jonka ensimmäinen levy ei kuulosta tekemällä tehdyltä. Aurinkoinen sunnuntai-iltapäivä pukee hänen vilpitöntä pop-musiikkiaan. Vaisuista reaktioista päätellen yleisö on vasta tekemässä tuttavuutta makeaäänisen Annan biiseihin, ja vielä suppeahkon repertoaarin jatkoksi kuullaan hyvää makua osoittava Tuomari Nurmion Älä itke Iines.
Yleisöreaktioiden puolesta kokonaan toisenlaisissa tunnelmissa seisoskellaan The Crashin jäähyväiskiertueen Provinssin-pysäkillä. Kun Still Alive, Sugared ja varsinkin Lauren Caught My Eye päättävät setin, kitaristi-laulaja Teemu Brunilan ei tarvitse laulaa.
On kummallista, että Vesa-Matti Loiri teki ensimmäisen rock-festivaalikeikkansa vasta tänä kesänä. Ivalo-Inari-Kasari-levytrilogian ensimmäinen osa ilmestyi jo vuonna 2006, eikä kukaan varmaan hetkeäkään epäillyt, etteivätkö Loirin hiljaiset mutta vahvat tulkinnat suomalaisista rock-kappaleista menestyisi. Johan sama konsepti oli osoitettu kansainvälisen tason kuningasideaksi Johnny Cashin ja hänen American Recordings -levysarjansa tuottajan Rick Rubinin toimesta.
Esiintymispaikka on täsmälleen oikea. Lämpimässä ja hämärässä YleX-teltassa tunnelma tiivistyy, ja maestro on silminnähden otettu ja liikuttunut saamastaan vastaanotosta. Takavuosina miehen tulkintoja piinannut teatterikoulupatetia ja korni yliteatraalisuus on ollut armollisesti tiessään jo jonkin aikaa, ja hienoista lauluista saattaa oikeasti nauttia. Vesa-Matin ja orkesterin koskettava esitys Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt -biisistä liikuttaa kyyneliin muutkin kuin esittäjänsä. Tämä konsertti on uusi, onnistunut aluevaltaus, jollainen ei kaikilta onnistu. Yrittäisipä Vesku vielä hankkiutua parempaan fyysiseen kuntoon, niin jopas kelpaisi tulkita.
Vasta Vesa-Matti Loirin tunnelmahuipulta laskeuduttuaan todella ymmärtää, kuinka laimea yhtye päälavalla vertakin vuodattanut Sunrise Avenue on. Yllättävän vaisuksi jää levyillään erinomainen vaan ei omaperäinen Editors, jonka surullinen ja kohtalokas pop ei toimi valoisassa kesäillassa. Kaikkensa he antoivat, mutta se ei riittänyt.
Islantilainen Hjaltalin on livenä napakampi ja koukuttavampi kuin tyypillis-islantilaiseen tapaan eteerisesti leijuvalla levyllään, mutta lopulta mieleen jää vain kylähullun näköinen laulaja punaisissa housuissaan. Indie-yhtye Vetossa puolestaan on kaikki kansanedustajatason kolumnin ainekset, sillä tästä tanskalaisbändistä puuttuvat seksi ja huumori eikä se saa pyllyä pyörimään.
Sitten on festivaalin viimeisen ja parhaan yhtyeen vuoro: Nick Cave & The Bad Seeds. Caven bändin hurjuus ja kauneus henkilöityy parhaiten viulisti-turjake Warren Ellisin hendrixmäiseen soittoon ja kauhistuttavaan olemukseen, mutta yhtye elää silti kaukana soittajiensa ulottumattomissa: Blixa Bargeld on mennyt, jopa Mick Harvey on mennyt, ja silti Nick Cave & The Bad Seeds on elämänsä voimissa. Caven ainoaksi alkuperäisjäseneksi jättänyt Harvey on korvattu The Saints -mies Ed Kuepperilla. Stoalaisen rauhallinen ikämies näyttää lempeältä, mutta kaivaa kitarastaan ulos helvetillisen hienoa meteliä.
Viiksetön ("Vaimoni ajeli ne nukkuessani. En ole antanut hänelle anteeksi.") Nick Cave tarpoo maaniseen tyyliinsä edestakaisin aivan kuin ryntäilisi vääntelemään näkymättömiä vipuja, jotka estävät paineensietonsa äärirajoilla käyvää höyrykattilaa räjähtämästä ja viemästä puolta Pohjanmaata mukanaan. Rumpalikaksikko Jim Sclavunos ja Thomas Wydler synnyttävät yhteensoitollaan sopivasti kaaosta. On hetkiä, jolloin soitto kuulostaa karkaavan yhtyeen käsistä. Nick Cave & The Bad Seeds kuitenkin aloittaa ja lopettaa jokaisen biisin korostetun skarpisti kuin osoittaakseen, ketkä tämän vauhkon elukan ohjaksia loppujen lopuksi pitelevät. Musiikki on juuri niin vaarallista, aggressiivista, hurmoksellista, riipivää, herkkää ja kaunista kuin Nick Cave & The Bad Seedsiltä sopii odottaakin.
Settilista yllättää eniten sillä, että bändi soittaa neljä biisiä uusimmalta levyltään – useimmiten yhtä pitkän linjan levyttäjät tyytyvät puolta vähempään. Bändin vahva luottamus Dig Lazarus Dig -albumin erinomaiseen materiaaliin on paitsi ihailtavaa, myös ymmärrettävää, eikä vanhoja klassikkojakaan unohdeta. Hersyvän humoristinen massamurhaballadi Stagger Lee on päätösbiisi, johon ei ole mitään lisättävää. Provinssirock 2009 päättyy huipputunnelmissa.
Nick Cave & The Bad Seeds: Tupelo / Dig Lazarus Dig / Red Right Hand / Deanna / Midnight Man / The Ship Song / Henry Lee / Breathless / Jesus Of The Moon / We Call Upon The Author / The Mercy Seat / There She Goes My Beautiful World / The Weeping Song / Papa Won’t Leave You Henry / Stagger Lee.
Teksti: Ari Väntänen
