31. Provinssirock keräsi Seinäjoen Törnävänsaareen kolmen päivän aikana noin 52 000 kävijää. Festivaalilta raportoi Ari Väntänen.
Lauantai 13.6.
Kauko Röyhkä.
Island Stagella lauantain aloittivat suomalaisen nykyundergroundin aateliset, Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo ja Risto.
Ensimmäisillä keikoillaan Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo kelasi Hiekkarantaa-albuminsa biisit läpi sanoja luntaten. Nyt treenit on treenattu, ja Provinssissa esiintyi hieno livebändi. Iskelmällisen infantiilisti riimitellyn indierockin lomassa kuultiin velvetundergroundmaista improvisointia ja koettiin kosketinsoittaja Mika Rätön pakahduttava performanssi, jonka koreografia viittasi itämaisiin taistelulajeihin ja äännähtely johonkin tuntemattomaan. Erinomaisen show’n musiikilliset huiput olivat Kesätyttö, Ei kai miehen tarvi aina olla macho ja Joulu Thaimaassa. En tiedä, millainen spektaakkeli Andy Warholin ja The Velvet Undergroundin Exploding Plastic Inevitable 60-luvun lopulla oli, mutta näin hyvä se ei taatusti ollut.
Rättö ja Lehtisalo.
Riston savolaisella korostuksella paasattu rajatapausrock on havaittu hyväksi jo niin moneen kertaan, ettei Ylihärsilä yhtyeineen päässyt tällä kertaa sen enempää tuottamaan pettymystä kuin yllättämäänkään. Komeimmat vedot kuultiin tyylikkäästi setin lopussa: suurimman vaikutuksen tekivät sairaalloisen hilpeä Ilta-aurinko hymyilee ja pirullisen tehokas tanssimantra Elävä ihmisjumala – molemmat komeasti uusimmalta Sähköhäiriöön-levyltä.
Supergrass.
YleX-teltta oli huolestuttavan tyhjä vielä viisitoista minuuttia ennen Supergrassin keikkaa. Bändin suosio ei kuitenkaan ole jäänyt 90-luvulle, sillä yhtyeen astuessa lavalle Provinssin tunnelmallisin areena oli juuri sopivasti kansoitettu. Kuten Supergrassin urakin, bändin Provinssin-keikka notkahti välillä ihan mukavaksi ihan mukavan poprockin soitteluksi, mutta Pumping on Your Stereo -klassikon ja uudehkon, kauniin St. Petersburgin kaltaiset kappaleet herättivät mielenkiinnon yhä uudelleen. Sen yhden roudarin Supergrass voisi kyllä ottaa bändiin, koskapa mies vietti enemmän aikaa lavalla kuin kitaristi-laulaja-perkussionisti Charly Coombes.
Anssi8000 & Maria Stereo.
Syrjäisellä Zanzibar-lavalla omaa kivaa piti duo Anssi8000 & Maria Stereo, joka jakaa lavalla tasa-arvoisesti keskenään niin lauluosuudet kuin rumpusetinkin. Kun yksi pariskunta pyrkii vastaamaan koko bändiä, kömpelyyksiltä ei voi välttyä, ja sehän sopii valloittavaan, kotitekoiseen garagerockiin. Jylhästi nimetyt biisit Chariots of Love, Eye of an Animal ja Mystic Mutilator valoivat pienen mutta innokkaan yleisön päälle ämpäreittäin hyvää fiilistä. Ämpäri jopa nähtiin, kun yhtye sai sellaisen lahjaksi keikan lopussa.
Anssi8000.
Maria Stereo.
Amorphis teki vaikutuksen seesteisyydellään. Vaikka yhtyeen esiintyminen rakentuu perinteisistä metallielementeistä, lavalta ei uhku uho eikä kapina, vaan vakava musiikki. Kansalliseepoksensa lukeneen miehen metalliyhtye poimi kappaleita Kalevalan kankahien halki auraamansa uran kaikilta osuuksilta. Oli jännittävää huomata, että vaikka Main Stagella aiemmin soittaneen Opethin klassikkoviittauksia viljelevän, kuulijaansa alati haastavan kimuranttimetallin pitäisi kai olla musiikillisesti suoraviivaista ja keskitempoista Amorphista kiinnostavampaa, se ei sitä ollut ainakaan festivaaliolosuhteissa.
Opeth.
Lauantai-illan päätti soturimetallipioneeri Manowar.
- Monet ovat ihmetelleet, miksi Manowar soittaa Provionssirockissa, vaikka se ei ole hevifestivaali. No, nyt se on hevifestivaali! Ja onhan Provinssissa ennenkin soittanut metallibändejä, Manowarin basisti Joey DeMaio jyrähti keikkaa edeltävänä päivänä. – Hassua muuten, että vain Provinssirockilla oli munaa tuoda Manowar Suomeen. Ne muut ovat olevinaan niin heviä, mutta eipä vain kantti kestänyt!
Joey DeMaio, Manowar.
Kenties Mahtavan Thorin taannoisen Tampereen-vierailun varjoon jäämisestä huolestunut Manowar teki vielä hetkeä ennen keikkaa laitteistoonsa taktisia lisäyksiä, jotka nostivat jo ennestään suihkumoottorimaista yleisäänenvoimakkuutta vielä entisestään.
Lujaahan hevi tuli, mutta Manowarin esiintyminen ei ollut niinkään keikka kuin performanssi, strippishow, puoluekokous ja stand-up-komiikkaesitys samassa nahkapaketissa. Ammattitaitoinen ja jykevä heavy rock jäi täysin toisarvoiseksi, kun likialastomat vosut esittelivät sulojaan, kostuivat samppanjasateessa ja tarjoilivat oluita, kun onnekas fani pääsi testaamaan "maailman kovaäänisintä kitaravahvistinta", ja kun DeMaio piti palopuheita puolesta ja vastaan ja kertoi äijähumoristisia juttuja suomeksi.
Manowarin konsepti käsimerkkeineen ja tunnushuutoineen on tarkoin harkittu ja klassisen tehokas. Se velvoittaa kohderyhmän pysymään uskollisena yhtyeelle ja sen "true metal" -arvoille, jotka yliluonnollisen usein materialisoituvat myytäviksi tuotteiksi. Camp-arvoakaan ei kannata aliarvioida: ironisella 90-luvulla muutamakin puolituttu britpop-töpselinokka maksoi täyden hinnan Manowarin konserttilipusta vain päästäkseen hihittelemään tuolle tikahduttavan huvittavalle yhtyeelle. Kukahan siinäkin viimeksi nauroi?
Eric Adams, Manowar.
Manowarin kouhotus on seksistisyydessään ja lapsellisuudessaan tietoisen provokatiivista ja pyrkii jakamaan mielipiteitä. Bändiin on kuitenkin hyvin vaikeaa suhtautua niin vakavasti, että siitä joko ilostuisi tai pahastuisi. Toisin kuin on väitetty, huumoria ja seksiä kyllä riitti, joskaan ei jokaiseen makuun.
Keikan lopuksi Provinssirockin promoottorit vastaanottivat Balls of Steel -palkinnon rohkeudesta tuoda Manowar Suomeen. Päräyttävän esityksen päätti komea ilotulitus, eikä kukaan enää kaivannut X-Stagella soittanutta Hot Legiä tai muita teräsbetonisia korvikkeita.
Keikan maallinen jälkipuinti oli selviö, mutta jumalat huomioivat Manowarin vierailun vasta seuraavan aamun sarastaessa. Vasarat paukahtivat taivaalla kaksi kertaa, ja sitten lyhyt rankkasade rankaisi Pohjanmaata. Aamulla tennarit olivat läpimärät kuin orjatar voittoisan taistelun jälkeen.
Teksti: Ari Väntänen
Kuvat: Vesa Härkönen
