Helsingin jäähallilla oli ilmassa massatapahtuman tuntua, kun uusien sekä pidempiaikaisten Disturbed-fanien odotus palkittiin lähes kaksituntisella performanssilla.
Monen mielestä tämän vuoden, miksei jopa lähivuosien odotetuin konsertti käynnistyi minuutilleen kello kaksikymmentä marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina. Lavalle ei tosin tuolloin vielä tepastellut illan odotettu pääesiintyjä, vaan lähikuukausina napakasti itseään tuoreimmalla hitillään, Devour ,tunnetuksi tehnyt Shinedown. Kyseisellä kappaleella keikka myös avattiin, eikä yleisön asenne lämmittelijää kohtaan juuri lämpimämpi olisi voinut olla.
Yhtye, jonka energisyyttä on mainostettu tahon jos toisenkin toimesta, oli kielisoitinosastollaan juuri niin väkkärä kuin sopi odottaakin. Varsinkin vasta tänä vuonna yhtyeeseen liittyneen kitaristi Nick Perrin heilumiselta oli vaikea uskoa korviaan, niin särmästi soitto kuitenkin rullasi. Särön temmellykseen aiheutti hieman yllättäen vokalisti Brent Smith, joka lauloi vähän sinne päin, ja jonka teatraaliset käsimerkit lähinnä huvittivat muun poppoon riehuessa raivopäinä ympäri lavaa. Heittäytyisit nyt sinäkin, edes vähän!
Jenkkibändeille epätyypillisesti myöskään Disturbed ei antanut yleisönsä odottaa. Ennakkotiedosta poiketen valot sammuivat vain kaksi minuuttia myöhässä. Kuten osattiin ennalta odottaa, vokalisti David Draiman työnnettiin Hannibal Lecter -tyyliin pakkopaidassa lavalle, josta vapauduttuaan herra yhtyeineen starttasi keikan Perfect Insanity -hitillään.
Vaikka yleisön nostamasta mekkalasta kävi heti selväksi miksi juuri Disturbed oli illan pääesiintyjä, näytti lava edellisbändin kohkauksen jälkeen hieman autiolta. Asetelma olikin nyt täysin päinvastainen kuin Shinedownilla: haalaripukuinen Draiman dominoi tilaa pelkällä olemuksellaan niin vahvasti ettei sen enempää riffivelho Dan Donegania kuin muitakaan soittajia juuri tullut noteerattua. Toisilta se vain tulee luonnostaan. Draiman otti yleisönsä, ja mikäs oli ottaessa, ihmismassan hurmos kun leijui käsin kosketeltavana. Tilanne kiteytyikin keikan loppupuolella, kun Draiman tiedusteli kuinka moni näki bändin vuosia sitten sen lämmitellessä Marilyn Mansonia. Moni käsi ei ylös noussut. Nyt yhtyeen headline-konsertti oli hyvissä ajoin loppuunmyyty, mikä itse asiassa kuvaa hyvin jenkkien suosion rakettimaista nousua Suomessa.
Illan anti onnistui leikkaamaan siivuja yhtyeen koko uralta. Yllättäen debyytti The Sickness noteerattiin neljän, mutta läpimurtolevy Believe harmillisesti vain kahden kappaleen voimin. Seesteisimpien The Nightin ja Hauntedin aikana tunnelma hieman lamaantui, mutta onneksi asia korjattiin hetimmiten illan mielenkiintoisimmalla viisitoistaminuuttisella. Erikoisella akustis-introlla startannutta Ten Thousand Fists -nimiraitaa seurasi veikeä potpuri mallia Guarded – Violent Fetish – Criminal – Devour – Meaning Of Life, kappaleista mikä tahansa olisi kelvannut kokonaisenakin settilistaan.
Kovin huutomyrsky räjähti odotetusti Genesis-cover Land Of Confusionin alkutahdeilla. Ja hyvinhän myös se “rock”-huuto (tai “fuck”, täysin tulkinnasta riippuen) suomalaisilta Stupifyn aikana irtosi. Rapakon takainen suuruudenhulluus iski rumpali Mike Wengreniin vasta ennen viimeistä kappaletta, silloin kuultiin rumpusoolo. Konsertti päätettiin kuinkas muuten kuin Down With The Sickness -biisillä.
Settilista: Perfect Insanity / Liberate / Just Stop / Voices / Indestructable / Prayer / Land of Confusion / Torn / Deify / Stupify / The Night / Haunted / Ten Thousand Fists / Guarded-Violent Fetish-Criminal-Devour-Meaning of Life / The Game //// Inside the Fire / Stricken / Down With the Sickness
Teksti: Henri Eerola
