Speed Racer, USA 2008. Käsikirjoitus ja ohjaus: Larry ja Andy Wachowski. Pääosissa: Emile Hirsch, Christina Ricci, Matthew Fox, Susan Sarandon, John Goodman. Kesto: 138 min.
* * *
Matrixin myötä mestarismaineeseen nousseet Wachowskin veljekset eivät millään tahdo pysyä ruodussa, vaan tekevät juuri tasan mitä huvittaa. Mitään ei haluta tehdä perinteisten sääntöjen mukaan, ei kuvallisesti eikä tarinallisestikaan. Sääntöjen rikkominen kääntyy melkeinpä itsetarkoitukselliseksi, mutta viihdyttävyydestä se ei syö oikeastaan palastakaan.
Tosikko voisi väittää kokonaisuutta lapselliseksi, vaikka kyse on nimenomaan poikamaisuudesta, tuosta kunnon kesäelokuvan pohjimmaisesta perusvaatimuksesta. Poikamaisuus tarkoittaa toisaalta vauhtia ja vaarallisia tilanteita, toisaalta lähes täydellistä ennalta-arvaamattomuutta. Wachowskit ovat ängenneet kaleidoskooppiinsa olennaisia elementtejä useammastakin eri tyylilajista, ja vääntelevät välinettään juuri niin kuin heitä itse sattuu huvittamaan, niin visuaalisten kuin dramaturgistenkin elementtien suhteen.
Pohjana on Tatsuo Yoshidan anime-sarja, jonka ytimessä on intohimoisesti kilpa-autoileva Speed Racer. Eräässä vaiheessa Speedin autoon ladataan lisävarusteita täsmälleen Bond-leffojen malliin, ja yhteen hilpeään sivujuonteeseen on istutettu 60-luvun mallisia brittigangstereita. Varsin osuvalle tulilinjalle asettuu myös kilpaurheilun ja markkinatalouden saatanallinen salaliitto.
Vaihtelevia tyylikeinoja hyödyntävä kuvallinen tykitys on suorastaan hämmentävää. Oivana esimerkkinä toimii alun autokisakohtaus, jonka kuvissa on ilmeisen tietoisesti käytetty ilmeisen oikeita pieniä leikkiautoja, jotka eivät edes yritä näyttää yhtään miltään muulta. Illuusioiden romuttamista on usein paljon mielenkiintoisempi seurata kuin niiden epätoivoista ylläpitoa. Myös animaatiotaustojen viriilin vaihteleva miksaaminen eloperäiseen kuvaan tienaa lisäpisteitä.
Itse juoni ei ole kummoinen, mutta sen koikkelehtiva kuljetus toimii mainiosti. Tasokkaiden näyttelijöiden erinomaisen luontevat roolisuoritukset menevät varmasti ennen kaikkea ohjaajaveljesten piikkiin, ja dialogi on harvinaisen tasokasta. Vaikka koko hoito on periaatteessa täyttä typeryyttä, se onnistuu pitämään varsin tiukasti otteessaan – mikäli sille vain antaa mahdollisuuden korkkaamalla kupolinsa ja viskaamalla aivot narikkaan.
Markku Halme
