8Suomalaisen punkin superbändi, Wastedin, Manifesto Jukeboxin ja Hero Dishonestin jäsenistä koostuva I Walk The Line on edelleen kolmannella albumillaan emäbändejään huomattavasti popimpaa (lue = tarttuvampaa, hitikkäämpää) tavaraa. Mistään emovalituksesta tai laiskanpulskeasta amerikanpopista ei tietenkään ole kyse, sillä IWTL:n musiikista löytyy punkin sielu ja asenne. Yhtye jatkaa musiikinlajin konventioiden rikkomista omalla tavallaan. Mikko Poikolaisen pääosin tuottama Black Wave Rising kuulostaa usein hyvin tiivistetyltä ja kompaktilta The Hivesin kahden uusimman albumin tapaan (Stigmatized, Demonic Verses ja Just a Number). Kitara ja syntetisaattori soivat tiukkana vallina, joka poikkeaa IWTL:n aiempien levyjen rautalankakitaran ja urkujen väljästä yhteissoundista.
On makuasia, pitääkö biisintekijä Ville Rönkön karhean monotonista vokalisointia täysin sopivana suomalaiskansallisen melankolisiin kappaleisiin, jotka nyt tuovat iskevimmillään mieleen muinaisen Lords of the New Churchin (Words Like Knives) tai toisen saman aikakauden töyhtöhyyppäbändin, The Alarmin ensimmäisen levyn rallatukset (Paradise sekä Way Back Home). Kasari on kovasti läsnä varsinkin Anna Pirkolan kosketinsoitinsoundissa, ja IWTL yllättää tekemällä alkuperäiselle kovin uskollisen version Berlin-yhtyeen new wave-discohitistä The Metro.
Jos IWTL esittäisi biisinsä suomeksi, saattaisin sohaista punkpoliisien ampiaispesää mainitsemalla tässä yhteydessä Jussi Hakulisen aikaiset, ensimmäisen levynsä punkiskelmää keikoilla aina ruudikkaammin esittäneet Porin pörrötukat (Fire, Be My Guide). IWTL:n bändisoitto, soundi ja katu-uskottavuus ovat tänä päivänä kuitenkin aivan toista luokkaa. Vihdoin bändi kuulostaa levylläkin yhtä mielenkiintoiselta kuin keikoilla.
Jari Mäkelä
