NoMeansNo, Fun, Kometa

20.04.2007 Nosturi, Helsinki

Nostalgiaa vai jotain muuta? NoMeansNo veti Nosturiin yllättävän paljon väkeä, vaikka olen aina kuvitellun yhtyeen nauttivan Suomessa vain kulttisuosiota, ei sen kummempaa.

Hienoa joskus erehtyä tähänkin suuntaan. Yleisön keski-ikä näytti olevan kovastikin lähempänä kolmeakymmentä, joten selvästikin jonkinlaisena nostalgiatrippinä keikkaa oli tultu seuraamaan – itsekin tuli viimeksi nähtyä yhtye 1990 Lepakossa, vaikka bändi oli pariin otteeseen tuonkin jälkeen kotimaassamme käynyt äkkiväärää punkkiaan soittamassa.

Asiaan:

Kometa vaihtoi levy-yhtiötä, mutta musiikissa se ei kuulu. Muutamat uudet rallit soivat hyvinkin samankaltaisina kuin vanhat, mikä nyt on vain hyvä asia. Junttariffiä soi korvaan, ja yhä välillä QOTSA kohtaa NoMeansNon kohtaa jiiäneen. Toivottavasti Kometa saisi karsitettua niskoiltaan hankalan maineensa: hevisteille heidän musiikkinsa on liian punkkia, punkkareille liian heviä. Livenä yhtye on helvetin hienoa katsottavaa, ja Like a Light Bulb -albumikin kannattaa käsiinsä hankkia.

Fun soitti jälleen kerran äärettömän sisäänpäinkääntyneesti ja itselleen, mikä ei ole paha asia ollenkaan. Funille parhaimmiten sopisivat sellaiset vartin mittaiset soitannat, sillä taas kerran putosin kyydistä 15 minuutin jälkeen. Kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta etenkin kun uutta albumia ei ole kuullut pätkääkään, oli livetilanteessa vaika saada kappaleista kiinni. Ei siinä, että Fun välttämättä perinteiseen rocktyyliin edes haluaisi tyydyttää yleisöä. Asenteeltaan bändi yhtyy päässäni ja mielikuvissani aina Mother Gooseen, vaikkei musiikillisesti samoilla urilla välttämättä kuljekaan.

NoMeansNo sen sijaan räjäytti potin. Totuuden nimissä raahauduin paikalle enemmänkin uteliaisuudesta kuin silkasta musiikillisesta innostuksesta. Yhtyeen levyjä en varmaan edes kovimpina diggailuvuosinani kuunnellut koskaan alusta loppuun – bändin ulosanti on aina ollut korviini piirun liian yksioikoista. Yllättäen elävänä homma toimi huomattavasti paremmin. Vajaan parin tunnin setin aikana en muistanut edes hakea uutta olutta itselleni, vaan jumiuduin etualalle esitystä tuijottamaan.

Kolmikko Rob Wright, tämän velipoika John Wright sekä Tom Holliston ovat nimittäin harvinaisen karismaattisia esiintyjiä. Soitannollisesti miehet ovat aina olleet ilmiömäisiä, mutta äijät selvästi nauttivat myös esiintymisestä – 28 vuoden jälkeenkin. Etenkin päälle viisikymppiset, charmantisti harmaantuneet Wrightin veljekset saivat hymyn huulille. Vaikka yhtyeen esiintymisessä ja kappaleissa on aina ollut mukana aimo annos huumoria, mistään huumorimusiikista ei suinkaan ole kyse vaan välillä käsittämättömän tiukasta groovepunk-koneesta, jossa soitannolliset taidot eivät koskaan mene soittamisen vimman edelle.

Kappaleista mieleen jäivät etenkin NMN-klassikko The Tower, itselleni aiemmin tuntematon Heaven Is the Dust Beneath My Shoes, The River sekä Rags And Bones. Naputusta nyt voisi aina antaa: Missä Dad, missä Sex Mad? Ensi kerralla sitten. Big Dick tuli, It’s Catching Up ei. Outoja miehiä.

Erikoiskiitos bändin myyntikojulle: samoja paitoja samoilla printeillä kuin 1990. Punk!

Jarkko Fräntilä

Kommentointi on suljettu.