Nightwish – Seireenin joutsenlaulu

21.10.2005 Hartwall Areena

Nightwishin puolitoista vuotta kestänyt maailmankiertue huipentui vihoviimeiseen konserttiin ennen pitkää taukoa. Vaikka paikalle tulleet eivät sitä siinä vaiheessa tienneet, niin konsertti oli myös Tarja Turusen Nightwish-uran viimeinen.

Tarja viimeisellä nightwish-keikallaan

Tämän oli tarkoitus olla kattava, yksityiskohtainen ja keikkatunnelmia perin pohjin kuvaava raportti operaattisen metallibändin uran eräästä kohokohdasta, mutta yhtyeen dramaattinen käänne siirsi tekstini uusille urille. Olkoon kirjoitukseni siis paitsi konserttiraportti, myös välitilinpäätös kiteeläisten urasta. Nightwishin nousu ensin suomalaisen ja sitten kansainvälisen metallin huipulle on ollut ansaittu ja ansiokas, mutta samalla myös ristiriitojen ja muutosten täyttämä.

Huikea konsepti klassisen laulajan ja metallimusiikin yhdistämisestä oli alun perin ainutlaatuinen ja nerokas, mutta myös raskas: ensimmäisen kerran bändi koki vakavan kriisin kolmannen levynsä, Wishmasterin jälkeen. Tuomas Holopainen oli jo kerran ilmoittanut pikaisesti hajottavansa bändin, ennen kuin asiat selvisivät. Yhtye täydensi kokoonpanoaan vaihtamalla basisti Sami Vänskän suomalaisen metallin legendaan, basistilaulaja Marco Hietalaan. Tilanne näytti olevan taas hallinnassa, ja savu ei vielä noussut niistä näkemyseroista, jotka tulisivat roihahtamaan täyteen mittaansa vasta nyt.

Tarja Turusen ja muiden jäsenten tausta oli tuiki erilainen jo alun perin, ja niin olivat myös tavoitteet. Vaikka Tarjasta oli tullut metalliyhtyeen selkeä julkinen keulakuva, niin hänen tähtäimensä olivat samaan aikaan avoimesti klassisen musiikin suunnassa. Yhtyeen Century Child -levyn jälkeen pitämän pitkän tauon aikana Tarja opiskeli Saksassa klassisen laulun opintojaan loppuun, ja pessimistisimmät olivat jo tuolloin spekuloimassa yhtyeen uran mahdollista loppumista. Omaa kieltään kertoi Nightwish-dokumentti End of Innocence, jossa Tarjan esiintyminen oli silmiinpistävän vähäistä: tuossa vaiheessa Tarja ja muu bändi näyttivät olevan melko kaukana toisistaan.

Tauko näytti kuitenkin tehneen ihmeitä, ja Once-levyn huumassa vaikutti siltä, että tasapaino oli viimein löytynyt. Tarjasta oli vuosien varrella kuoriutunut dramaattinen ja kohtalokas lavan kuningatar, jonka olemuksessa yhdistyivät metallimusiikin ja klassisen parhaat piirteet. Tämä näkyi myös siinä, että Tarjasta tuli yhtyeen selkeä julkinen keulahahmo, jota haastateltiin valtalehdissä ja kutsuttiin Linnan juhliin. Yhtyeen julkisuuskuva oli vakiintunut: bändin muut jäsenet aina säveltäjä-sanoittaja Holopaista myöten olivat suosiolla enemmän takavasemmalla, esiintyen pääsääntöisesti musiikkilehdissä. Bändin esiintymisissä oli silti sitä samaa magiaa ja karismaa, jota niissä oli aina ollut, ja yhtye näytti ulospäin hyvinvoivemmalta kuin koskaan.

Pitkän maailmankiertueen aikana tilanne kuitenkin näytti kärjistyvän entisestään, ja yhtyeen jäsenet yksinkertaisesti kasvoivat toisistaan erilleen. Muutos ei ollut sinänsä mikään ihme: oli kulunut yhdeksän vuotta yhtyeen perustamisesta, ja sinä aikana alle parikymppiset maalaisnuoret olivat lopullisesti aikuistuneet: heistä oli tullut kansainvälisesti tunnettuja, jatkuvasti julkisuudessa olevia musiikin tähtiä. Yhtyeen jäsenet olivat kirjaimellisestikin täysin eri ihmisiä kuin ennen, sekä henkisesti että fyysisesti.

Mitä bändin sisällä on todellisuudessa tapahtunut, sen tietävät kokonaan vain asianomaiset itse. Ja vaikka jo nyt alkanut valtaisa julkisuusryöpytys antaisi ymmärtää toista, niin muille asian kaikki puolet eivät lopultakaan kuulu: ei faneille, ei medialle, ei sponsoreille tai besserwisser-kommentaattoreille. Meille muille jää vain lopputulos: yhdeksän antoisaa, loisteliasta vuotta, ja erään vaiheen päättyminen.

Täysin turhaa on myös iltapäivä- ja roskalehtien vauhdilla aloittama sodanjulistus ja puolenvalinta-mediapeli. Jokainen musiikin (eikä julkisuuden tai "trendien") takia Nightwishia kuunteleva tietää, että yhtyeen musiikillisen sielun Tuomas Holopaisen ja yhtyeen konserttien sydämen Tarja Turusen teiden eroaminen on tuskallinen prosessi. Tuomaksen päätös leikata sykkivä sydän irti ja erottaa Tarja ei taatusti ole syntynyt hetken mielijohteesta. Sydänleikkaus on vaarallinen prosessi, josta toipuminen vie aikansa – mutta ilman sielua ei kukaan tai mikään voi elää.

Riskit ovat suuret, mutta ne oli pakko ottaa. Parhaimmassa tapauksessa Tarja Turusen sydän sykkii jatkossa muualla yhtä vahvana kuin aina ennenkin, ja Nightwish toipuu entistä eheämmäksi suomalaisen metallin keulahahmoksi. Vaikka raadollisessa maailmassa julkisuusarvoon kiistämättä vaikuttaakin se, että tutun keulakuvan kasvot eivät enää korista naistenlehtien kansia, niin metallimaailmassa musiikki on kuitenkin viime kädessä se mikä ratkaisee – on aina ratkaissut.

Ja nyt on aika muistella iltaa, joka oli Tarja Turusen huikea joutsenlaulu yhtyeen riveissä. Ilta oli jo etukäteen jännitystä täynnä, sillä yhtyettä vaivannut flunssa oli vienyt Tarjan äänen. Täpötäysi halli odotti Sonata Arctican setin jälkeen innolla pääesiintyjää, jonka puitteet jättivät varjoonsa suurimman osan ulkomaisistakin megatähdistä. Yleisön kirjo oli laaja, ja huomio kiinnittyi lapsiperheiden, kommunikaattoria näpläävien pukumiesten ja kirkuvien teinityttöjen suureen määrään. No, oletettavasti kirkuvat teinilaumat olivat paikalla vain ja ainoastaan Marco Hietalan "nuori Elvis" -tason lavakarisman takia – tai sitten päästäkseen tulevalle End of an Era -dvd:lle.

Keikka kirjaimellisesti räjähti käyntiin Dark Chest of Wondersilla ja Planet Hellillä. Pyroihin ja pommeihin viehtynyt bändi oli virittänyt latinkeja kunnolla, ja alun räväkät kappaleet saivat permannon väen riehaantumaan ja katsomoiden väen seisomaan. Tarjan ääni oli alussa hieman painuksissa, mutta keikan edetessä ääni parani normaaliin tasoonsa. Ever Dreamin ja The Kinslayerin jälkeen vuorossa oli nykymusikaalien parhaimmistoa, eli yhtyeen tulkinta Andrew Lloyd Webberin klassisesta Oopperan kummituksesta. Kesällä Lontoossa paikan päällä näkemäni klassinen teatteriversio oli tuoreena mielessäni: The Phantom of the Opera -kappale on "oikeasti" miltei yhtä raskas ja selkäpiitä karmivan vaikuttava, mutta Marcon ja Tarjan duetto oli yhtä kaikki nautinnollista kuultavaa, vaikkei vedäkään vertoja huippumusikaalin tunnelmalle (jota voin lämpimästi suositella).

Tarja kävi vaihtamassa dramaattisen keltaisen asusteensa mustaan ennen The Sirenin alkua. Taustakangas oli poistettu, ja sen tilalle takaseinään heijastettiin vaikuttavaa elävää kuvaa vellovasta merestä, joka Sleeping Sunin aikana vaihtui tyylikkäästi tähtitaivaaksi. Tässä välissä illan kuningatar oli jo ehtinyt vaihtaa valkoiseen morsiuspukuun. Visuaalinen huomio keskittyikin jatkuvasti Tarjaan, ja eipä muun yhtyeen vaatetuksessa ollutkaan mitään merkillepantavaa Empun puvuntakki-kauluspaitayhdistelmää lukuunottamatta.

Tuomaz

Tarja meni jälleen tauolle, ja lavalle jääneet miehet soittivat Marcon jutustelujen tahdittamana Pink Floydin High Hopesin, joka ei Hietalan komeasta äänestä huolimatta toiminut kuin lähinnä hengähdystaukona. Bless the Child laittoi jälleen kerran ruudin palamaan, Tarjan ottaessa lavan jälleen haltuun kireän sensuellissa, mustassa goottiasussaan, jonka avoin kaula-aukko, keltaiset hapsut ja korkeakorkoiset bootsit tekivät suorastaan tyrmäävän vaikutelman.

Wishmaster sai hallin villiksi, ja räjähdykset olisivat edelleen kelvanneet vaikkapa Tuntemattoman uusintakuvauksiin. Sen sijaan bändin vihaisimpiin ja aggressiivisimpiin kuuluva Slaying the Dreamer jätti – itse asiassa tyydytyksekseni – pahimmat pukupellet ja lapsiperheet jopa pelokkaiksi. Toivon mukaan puntti tutisi, kun Hietala rääkyi ja ärisi raivoavaa thrash-henkistä kertosäettä! Vaikka yhtye ei liikukaan äärimetallin rajoilla, niin Nightwish on kuitenkin metallibändi, ei koko kansan tunnelmoija tai kesytetty rasmusnalle. Monialaisuus on Holopaisen parhaita ominaisuuksia säveltäjänä, ja mies tietää hyvin, että onnistunut albumi vaatii mahtipontisuuden ja elokuvallisuuden vastapainoksi myös ärhäkän suoraviivaisia vetoja.

Tämän jälkeen muu bändi poistui lavalta, ja Tarja jäi yksin. Vähäeleisen herkkä akustinen soolokappale Kuolema tekee taiteilijan sai monen olon haikeaksi, ja kappaleessa oli hyvästijätön ja surutyön tunnelmia. Vaikken yritäkään väittää aavistaneeni Nightwishin nykykokoonpanon rajua päättymistä, niin joka tapauksessa mielessäni kävi tässä vaiheessa alitajuisen haikea mahdollisuus bändin taipaleen loppumisesta, varsinkin hauraan näköisen Tarjan jättäessä lavan tyhjäksi.

Haikeus kuitenkin katosi, kun punaisen dramaattiseen oopperakuningattaren asuun pukeutunut Tarja palasi muun bändin kanssa soittamaan Nemon. Yleisön pauhu oli valtava, mutta ilmeisen hitin vastapainoksi Nightwish päätti varsinaisen konserttiosuutensa liki progressiivisissa merkeissä: kymmenminuuttinen Ghost Love Score on levyllä valtaisan mahtipontinen ja paisutettu, mutta samalla rakenteeltaan niin toimiva, että kappale toimi elävänä suorastaan loisteliaasti. Loppuhuipennukseksi silppua lensi taivaista paksuna sateena, yhtyeen kadotessa lavan taakse.

Marso
Encore-osuus ei ollut varsinainen encore, koska vuorossa jo etukäteen mainostettu vierailija. Lakota-intiaani John Two Hawks esitti ensin yksin tanssi- ja huiluesityksen, ennen kuin bändi liittyi mukaan eeppiseen Creek Mary’s Blood -kappaleeseen. Tuskin koskaan on intiaanien aito musiikillinen kulttuuri saanut Suomessa kerralla niin suuren yleisön huomiota kuin tänään, ja Two Hawksin saamat suosionosoitukset olivat syystäkin huikeat.

Keikka alkoi lähestyä loppuaan: Over the Hills And Far Awayn jälkeen ilotulitettiin kunnolla, ja Wish I Had an Angelin aikana kaikuneet räjähteet kiersivät spektaakkelimaisesti ympäri hallia. Musiikillinen ja visuaalinen show huipentui arvoisellaan tavalla. Ruutia ei ole varmaan koskaan palanut suomalaiselta yhtyeeltä näin paljon, eikä ulkomaisista esiintyjistäkään tule äkkiseltään montaa nimeä mieleen (Rammsteinin lieskat ja räjähteet ovat tietysti aivan oma lukunsa). Tässä olisi mallia vaikkapa livenä melkoisen pystyynkuolleelle HIMille, jonka lavatapahtumien kohokohdan muodostaa Ville Valon tupakanpoltto.

Yhtyeen kumarrettua yhdessä – todellakin viimeistä kertaa – oli aika pohtia, mitä kaikkea keikka oli antanut. Ensimmäistä yhtyeen klassikkoa Elvenpathia ei soitettu, eikä itse asiassa ainuttakaan kappaletta kahdelta ensimmäiseltä levyltä. Mutta kaikkea ei voi eikä tarvitse saada. Puvunvaihdokset ja dramatiikka söivät jonkin verran keikkakokonaisuuden intensiteetistä, mutta toisaalta kiertueen viimeisen konsertin luonnekin oli tyystin erilainen. Ja palautumistauot olivat yleisöllekin tarpeen: kuulijain aisteja kyllästettiin jatkuvasti eri tavoin, oli kyse sitten skriinin tajunnanvirta-lyhytelokuvista, liekeistä, räjähteistä tai asunvaihdoksista. Vaikka tuleva DVD-julkaisu varmasti taltioikin suuren osan illan tapahtumista, niin mikään ei kuitenkaan voi korvata aitoa läsnäolon ja ainutkertaisuuden tunnetta, joka päätti yhden kappaleen Nightwishin historiassa.

Nightwish

Illan ohjelmisto: Dark Chest of Wonders / Planet Hell / Ever Dream / The Kinslayer / The Phantom of the Opera / The Siren / Sleeping Sun / High Hopes / Bless the Child / Wishmaster / Slaying the Dreamer / Kuolema tekee taiteilijan / Nemo / Ghost Love Score / John Two Hawks: indian dance and flute solo / Creek Mary’s Blood / Over the Hills And Far Away / Wish I Had an Angel

Kuvat: Heidi Uutela
Teksti: Jussi Lahtonen

Kommentointi on suljettu.