Midnight Sun Film Festival 2007

13.06.2007-17.06.2007 Sodankylä

Sodankylässä nautittiin yöttömän yön elokuvista jo 22. kertaa. Niille, jotka eivät tunne Sodankylää muuten kuin Maj Karman itkuvirsien kautta, edellä mainitut juhlat kulkevat nimellä Midnight Sun Film Festival ja siellä esitetään ruokottoman hyviä elokuvia.

Tänä vuonna Midnight Sun Film Festivalin teemana oli pakolaisuus, joka selittää hyvin festareiden päävieraan: iranilainen Abbas Kiarostami käsittelee elokuvissaan muun muassa maanjäristyksen jälkimainingeissa eläviä ihmisiä (Ja elämä jatkuu, Iran, 1991), sekä kodittomuutta (Oliivipuiden katveessa, Iran/Ranska, 1994).

Kiarostamin Koker-trilogia, joka käsittää edellisten lisäksi 80-luvun loppupuolella kuvatun avausteoksen Ystävä hädässä, kertoo oudolla tavalla limittäisen, kasautuvan tarinan, jossa kuvataan ikään kuin elokuvaa elokuvan sisällä. Kahdessa viimeisessä osassa Kiarostami ohjaa näyttelijää, joka näyttelee häntä itseään ohjaamassa näyttelijää. Homma menee oudoksi viimeistään siinä vaiheessa, kun katsoja itse huomaa nauttivansa elokuvasta. Poikkeuksena mainittakoon trilogian viimeinen osa, jonka tekstitys oli jostain hyvin epäpyhästä syystä vain ruotsiksi. Eli jos koulussa ei siis tullut nautittua pakkoruotsia tai pakkopersiaa, trilogian viimeinen osa meni tänä vuonna harakoille. Tämä on sääli sinänsä, koska trilogian edeltävää osaa on haukkunut "parhaaksi elokuvaksi koskaan", Midnight Sun Film Festivalin perustaja Peter von Bagh.

Idän ohjaajista oli juhlille saapunut myös israelinjuutalainen Amos Gitai, jonka ohjaama sotaelokuva Kippur (Israel/Ranska, 2000) sai Hollywoodin kauniisti väritetyt sotaelokuvat näyttämään pukudraamoilta. Gitain ohjaama sota oli kaoottista, turhaa ja rumaa. Siinä missä Spielberg antaa katsojan hengähtää, israelilaisohjaaja jättää kylmästi kameran päälle. Yhtenäistä juontakaan ei Kippurista löydy – ainakaan verrattuna moderniin Hollywood-sotarainaan. Johtuneeko siitä, että kyseinen Amos Gitai oli kokemassa sitä sotaa, jota elokuva käsittelee. Kun kysytään: "mistä on pienet sotaelokuvat tehty?", Kippur näyttää kilokaupalla mutaa, verta, tuhkaa, paskaa sekä arveluttavia periaatteita ja pahaa oloa.

Ikään kuin peilikuvana juutalaiselle Gitaille yksi elokuvajuhlien päävieraista oli palestiinalainen Elia Suleiman, jonka elokuvat luonnollisesti käsittelivät sitä kuinka syvältä on olla palestiinalainen. Suleimanin pätkät nuohosivat palestiinalaisuutta Persianlahden, tiesulut ylittävän rakkauden sekä Arafat-vappupallojen kautta. Mies itse näytteli pääosaa jokaisessa elokuvajuhlilla näytetyssä elokuvassaan. Tyylillisesti elokuvat olivat varsin oivia. Niistä löytyi alku, keskikohta ja loppu, mutta harvemmin siinä järjestyksessä. Tapahtumien epäkronologinen järjestys on tehokeino, jonka käytön Suleiman oikeutti itselleen hienolla tarinallisella sommittelulla.

Palestiinalaisohjaajan vuonna 2002 valmistunut Chronicles of Love And Pain sai Suomessa kärsiä surullisenkuuluisasta suomennosvirheestä. Ilmeisesti sama pikkunäppärä nilkki, joka keksi kääntää This Is Spinal Tapille nimen Hei, me rokataan!, keksi, että Chronicles of Love and Pain ei voi suomen kielessä tarkoittaa mitään muuta kuin Tapahtuipa kerran Israelissa.

No jaa. Kiitos nyt sitten tästäkin.

Pidemmän päälle alkaa olla puuduttavaa katsoa elokuvia pelkästään Lähi-Idästä. Erityisesti elokuvien niukka ääniraita alkaa käydä korvan päälle. Muun muassa Abbas Kiarostami kertoi haastattelussaan jopa pelkäävänsä käyttää musiikkia elokuvissaan.

- Se on niin vahva elementti, etten halua käyttää sitä kevyesti. Yleensä sekin musiikki, jota käytän elokuvissani, sijoittuu vasta loppupuolelle, Abbas Kiarostami kertoo.

Toivoa ei kuitenkaan tarvinnut hyljätä musiikin suhteen: Sodankylän klubeilla soittivat tänä vuonna Laika & the Cosmonauts, Tuomari Nurmio ja Jorma Kääriäinen. Ehkä mielenkiintoisimmat "keikat" kuitenkin esitettiin mykkäelokuvateltassa, jossa Cleaning Womenin 2000-luvun industrial-rock säesti Dziga Vertovin 1920-luvun CCCP-industrial-elokuvapaatoksen. Kyseessä oli Vertovin Yhdestoista vuosi (Neuvostoliitto, 1928), joka lyhyin leikkauksin kuvasi teollistuvaa Neuvostomahtia. Kallio murtui, vitsa vääntyi, ja Cleaning Women tahkosi taustalla kuin maailmanlopun koneisto. Kaksi erilaista "industrialia" siis kohtasi, eikä takuulla (ja näin kehtaan väittää) kukaan jäänyt kylmäksi. Vertovin liikkuvat kuvat tarttuivat kiinni selkäytimestä samalla kun kuiskivat alitajunnalle kivihiilenkatkuisia sanoja.

Toinen mykkäelokuva, Harold Lloydin Safety Last! (USA, 1923) oli thrillerikomedia, jonka sympaattinen päähenkilö joutuu rakkautensa tähden tahkoamaan rahaa kiipeämällä korkean kerrostalon katolle. Monikansallisen Prima Vista Social Clubin säestäessä taustalla Lloydin esittämän päähenkilön stuntit (jotka tehtiin aidosti hengenvaarallisissa olosuhteissa) saivat koko yleisön kiljumaan penkeissään. Se jo yksinään pistää miettimään, mihin Spiderman 3 oikein onnistui kuluttamaan budjettinsa.

Tuomo Luukkanen

Kommentointi on suljettu.