Ilosaarirock 2005

15.7.-17.7.2005 Joensuu

Seuraava teksti elää vielä, jahka saadaan kaikki Ilosaaressa pyörineet suelaiset palaamaan sorvin ääreen. Lisää kuviakin tullee, joten varttokaas! Mutta tässäkin on jo oiva kattaus informaatiota kotimaamme leppoisimmilta festivaaleilta. Olkaapa hyvät, rakkaat lukijat!

Pe 15.7. Töminä

Anal Thunder

Saapuessani Töminän kotina ensimmäistä kertaa toimineeseen jäähalliin iski jo ovella vastaan autius ja kolkkous. Lavan edessä seurasi kourallinen ihmisiä harhaanjohtavasti nimetyn Fun-yhtyeen keikkaa ja kalja-alueellekaan ei jonoja ollut ehtinyt muodostua. Pelkäsin jo pahinta, punkin ja festarihengen kuolemaa ja mitä vielä, kunnes Lappeenrannan sankarit saapuivat ja pelastivat tilanteen apatian kynsistä.

Anal Thunder soitti mallikkaasti ja sai yleisön pogoilemaan riemuissaan, mutta jokin silti uupui: se jokin, mikä saa AT:n keikat muistoissani näyttämään hupiluun murskaavalta hauskuudelta. Vertasin aiempia kokemuksiani yhtyeen keikoista nyt näkemääni, ja ainoastaan yksi seikka oli toisin: tällä kertaa en ollut humalassa. Oliko tosiaan niin, että alkoholi, normaalisti Lappeenrannan tyyliin kiljun tai Makkiksen muodossa nautittuna, on edellytys bändistä täysin rinnoin nauttimiselle? Itse orkesterikin näytti ottavan homman enemmän tosissaan, poissa olivat Keke Rosberg -lookalike -kilpailut ja yltiöpäinen humalainen heilunta. Tosikkoja eivät pojat silti olleet, hymy oli herkässä rokkipoliisillakin edesottamuksia seuratessa. Pitäisikö kriitikon olla enemmän humalassa vai bändin enemmän punk – siihen emme saa kai koskaan vastausta. (Lotta Heikkeri)

Rytmihäiriö

Gambinat oli ilmeisesti jo nautittu tässä vaiheessa, sillä sen verran runsaasti punkväkeä kerääntyi seuraamaan Rytmihäiriön keikkaa. Jo vuonna 1991 debyyttinsä ja heti perään tänä vuonna kakkoslevynsä julkaissut Rytmis olikin kieltämättä näkemisen arvoinen. Sen verran tiukkaa soitanta ja meininki oli, että ilmeisesti isoimmat Geet vedettiin vasta keikan jälkeen. Hyvä niin. Uuden Saatana on Herra -levyn biisit toimivat livenä mainiosti ja ainakin minua miellyttää niiden metallivaikutteet. Tehokasta mättöä ja laulaja Une on lavalla elementissään. Eipä tarvitse paljon purpattaa, perkele. (Miki Peltola)

Kometa

Ilosaarirockin infovihkonen kertoo, että Kometa yhdistelee musiikissaan eri tyylejä ennakkoluulottomasti ja taidokkaasti. Kenties juuri tämä seikka hieman oudoksutti suorempaan rytinään tottunutta yleisöä, sillä lavan edustalla oli hyvin tilaa Kometan setin aikana. Voi teitä, jotka lähditte teltalle tai muualle tankkaamaan ennen illan kahta viimeistä bändiä, sillä tämä kolmikko oli ehdottomasti yksi illan parhaista akteista. Häröily vaihtui sujuvasti rähisevään kohkaukseen ja takakautta takaisin. Kaveruksilla oli myös lavalla hyvä tendenssi päällä – mistä erityiskiitokset! Kun bändi viihtyy niin silloin myös yleensä yleisö viihtyy. Tsekatkaa nyt ihmeessä bändin tänä vuonna ilmestynyt mainio debyyttialbumi Like a Light Bulb. (Miki Peltola)

Endstand

EndstandOikeastaan minä olen jäävi sanomaan Endstandista mitään, koska olen yhtyeen suuri fani. Toisaalta, piti yhtyeestä tai ei, paha tätä keikkaa on haukkumaan mennä. Soitto kulki kuin unelma, soundit olivat hyvät ja kaikki jäsenet riehuivat kiitettävästi täyttäen koko tilavan lavan. Ja vielä kun bändin biisit ovat parasta punkrockhooceeta mitä olla voi, en yhtään ihmettele valtavaa moshpittiä, joka keikan aikana lavan edustalle muodostui. Jos nyt jotain pitää nurista, niin ei niitä kitaroita joka biisin välissä tarvitse virittää. On se aika hölmön näköistä kun heti kappaleen loppuessa kolme tyyppiä kääntyy yleisöön selin ja alkaa säätää soitintaan. Se laskee fiilistä aika lailla. (Miki Peltola)

Eläkeläiset

Niin. Tähän ikään mennessä on tullut nähtyä jokunen Eläkeläisten keikka (muiden yhtyeiden keikoista puhumattakaan), mutta harvoin näkee niin omistautunutta kamojen paskaksi laittoa kuin Ilosaarirockin Sulo-klubilla. Liki viisituhatpäinen yleisömassa sai todistaa kuinka yhtyeen kosketinsoittaja Onni Varis antoi instrumentilleen kyytiä oikein isän kädestä. Performanssi kesti kaiken kaikkiaan kolmen kappaleen ajan elikkä noin kuusi minuuttia.

Aluksi urku sai kyytiä mikkitelineestä pöydällä, sittemmin pöydän alla ja loppuviimeistely tehtiin sitten kyseisen tason edustalla. Tuskin soittimen kasannut tehtailijakaan uskaltaisi edes villeimmissä kuvitelmissaankaan arvella kuinka moneen osaan kyseinen elektroniikkaa sisältävä vimpain on mahdollista saada. Joka tapauksessa täytyy sanoa, että se oli ammattimiehen työtä – Varis nimittäin pyyhki vielä tyhjän pöydän rätillä askareidensa jälkeen. Työtilan siistinä pitäminen on erittäin tärkeä osa työpaikan viihtyvyyttä. (Jukka Taskinen)

Lauantai 16.7.

Cleaning Women- Leidit lavalla

Ilosaarirock-lauantain ensimmäisiä mielenkiintoisia esiintyjiä oli Cleaning Women. Kolmosteltassa esiintynyt yhtye oli, näin jälkikäteen ajatellen, yksi varteenotettavimmista koko festareilla esiintyneistä yhtyeistä. Mustiin jakkupukuihin sonnustautuneet siivoajattaret soittivat orgaanisteollista iskelmäänsä niin antaumuksella, että yleisön oli vaikeaa valita milloin taputtaa, alussa, lopussa vai keskivaiheilla, joten se päätyi taputtamaan joka välissä.

Keikka alkoi kiihkeällä rytmillä. Keskivaiheilla maalailtiin hitaampia, sinfonisia melodioita, jotka yltyivät jälleen keikan loppupuolella hektiseen kilkkeeseen. Väliin jopa blackmetalvaikutteisista paatoksellisista tahdeista kiivettiin ylös keveään ja lehmänkelloja muistuttavaan kalkatukseen. Cleaning Women on musiikillisesti varmoin käsin soitettua kokeellista musiikkia. Laulun ja soittimien yhdenmukainen ontto, metallinen kaiku luovat yhdessä teltan sirkuskankaan ja savukoneen kanssa toismaailmaisen paikan.

Vaikka CW on teollisuusiskelmää, se ei missään nimessä ole kylmää ja etäistä. Soittimien kotikutoisuus luovat musiikkiin orgaanisuutta, joka lämmittää sekä ajatuksellisesti, että melodisesti. Cleaning Womenin keikan avainsana oli rytmi. Rytmi, joka iskee, ja jolle valtaosa lähes täyteen ahdetun teltan yleisöstä antautui. Keikka soitettiin hiostavalla helteellä. Kuumuuden luoma vakavuus sopi yhtyeelle hyvin, erityisesti Risto Puuruselle, joka kohteli jousisoitintaan samanlaisella intohimolla, kuin viulisti stradivariustaan. Katkeilleet kielet ja jakut kastellut hiki jäivät jäljiksi hyvin soitetusta keikasta, josta ei muista yhtäkään yksittäistä kappaletta, vain rytmin. (Noora Isoeskeli)

Tohtori Orff & Herra Dalcroze

Parasta lapsilleLastenmusiikkibändien kiistämätön kuningas Tohtori Orff ja Herra Dalcroze on yksi Ilosaarirockin vakioesiintyjiä, eikä suotta. Yhtyeen ihastuttavan naiivit mutta samalla oivaltavat sanoitukset, eri tyylejä sekoitteleva biisirepertoaari ja omintakeiset soittimet sekä ennen kaikkea se kuuluisa hyvä meininki saivat Rekkalavan edustalle iloisesti hymyilevän ja hurraavan ihmisjoukon. Nautinto aikuisemmalle yleisölle soittamisesta paistoi kolmikosta läpi, soittaahan bändi vuodessa lähes kolmesataa keikkaa lapsille. Muutamaa kurttuotsaista rokkipoliisia lukuun ottamatta yleisö vastasi bändin riemuun tanssimalla ja laulamalla mukana. Mikä muu bändi Ilosaarirockissa saa yhden kappaleen aikana ihmiset laittamaan kädet taskuun, tanssimaan, olemaan hetken hiirenhiljaa ja vielä lopuksi antamaan oikeanpuoleiselle vierustoverille pusun poskelle?

Tohtori Orffin setti oli tuttua ja turvallista hittikamaa. Keikan alussa kuultiin turhan monta hitaampitempoista biisiä, mutta loppua kohti meno reipastui. Hyvän meiningin ja naiivin huumorin ohella bändi on myös taitava soittamaan. Rummuiksi kelpasivat pahvilaatikot ja nähtiinpä lavalla myös tuo legendaarinen nyckelpulkka; pulkka, jota soitetaan avaimella, tietenkin. Encoressa kuultiin vihdoin Virtasen Jone, yksi hienoimmista suomenkielisistä rock-biiseistä, joka hoidettiin tyylillä loppuun playbackinä sulkapallomailojen toimiessa kitaroina. Kaikissa yhtyeen kappaleissa on hassuttelun taustalla viesti, joka saa mukamas-aikuisen ihmisen hetkeksi hiljaiseksi. Miksi kaiken pitäisi aina olla niin vakavasti otettavaa ja monimutkaista? Jos asiat ovat huonosti, korjaantuu kaikki kupillisella kaakaota ja kaverilta lainaksi saaduilla lenkkareilla! (Lotta Heikkeri)

Ruudolf

Ruudolfin mukaan Jumala seivaa doupeimmat, ja mikäs sinä – kyllä maailmaan mielipiteitä näin Tuska-festivaalinkin jälkeen mahtuu.

Noin parikymmentä minuuttia keikan alusta menee plörinäksi. Messissä Rudylla on Tonko Slonko, Jodarok ja Aksim, levareiden takana J-Laini. Hyvä niin, mutta mikit eivät toimi kunnolla. Aksimin maikki rykii, räkii ja piereskelee kuin ilmavaivoissa olisi. Tämä sopiikin teorian tasolla hyvin Ruudolfin meininkiin, mieshän laulaa ilmavaivoista keveän luontevasti, mutta ei sitä kauaa jaksaisi kuunnella.

Yleisöä laulatetaan, kun koko saundilaitteisto sanoo itsensä ilmeisesti irti. Kuullaan Maamme-laulu, ja lavalla heiluva porukka ottaa yleisönsä. Hopparit ja hipit ovat yhtä, onpa yleisön joukossa paidoista päätellen myös hevi-immeisiä.

Kamat saadaan kasaan, ja tunnelma nousee. Aksim ja Joda vetävät pari Kemmurun rallia, ja yleisö pitää – onhan Jodarok kaupungin oma poika, Joenzuun katuhaukka. Näiden kaverieden missio on ihmisten hyväntuulisuuden nostatus, ja siinä onnistutaan. Hymyilen, vaikka musiikillisesti parempiakin keikkoja on Ruudolfilta nähty. Ruudolfin karisma on hoppiskenessä omaa luokkaansa. Hannibal, Soppa, Chyde ja Hopee pääsevät lähelle, mutta silti niin kauas. ( Jarkko Fräntilä)

Sister Flo

Sister Flo, tuo Riihimäen lahja Suomen popmusiikille soittaa kolmoslavalla. Hyvältä kuulostaa, ja yhtyeen solisti Samae on päivä päivältä yhä luontevampi välispiikeissään, vaikkei vieläkään mikään äärimmäisyyksiä latova supliikkimies ole. Marmatettavaakin tosin on: yhtyeen pop on riipaisevan kaunista, mutta ainakin tällä keikalla bändi rikkoo poptaivaan välillä turhilla väliosillaan, jotka lipuvat psykedelian puolelle.

Ei mitenkään yllättäen biisimateriaali keskittyy Tragician’s Hat -albumiin. Pari kappaletta kuullaan myös vanhaa tuotantoa, ja vieressäni seisova poptyttö huokaa kappaleiden olevan ihania. Oikeassa olet. Tina Turner’s Shitting Position on yhä maailman paras kappaleen nimi. (Jarkko Fräntilä)

Agnostic Front

Agnostic FrontOdotukset olivat korkealla NYHC-legendan Agnostic Frontin astellessa lavalle. Ja tu-tum! Niin ne lävähtivät samantien maahan. Kovin oli munatonta kaiffareitten meininki. Soittohan toimi luonnollisestikin moitteettomasti, mutta soundit olivat todella vaisut. Tällaisen musiikin pitäisi potkia rintalastaan ja munaskuihin, mutta nyt eivät edes korvalehdet lepattaneet. Ei jymissyt ei. Joku tiesi kertoa, että kakkoslavan teltassa olisi ollut hieman alimitoitettu PA. Jos syy oli siinä, niin pyydän anteeksi Agnostic Frontilta. Laimea fiilis tästä kuitenkin jäi. (Miki Peltola)

Agnostic Front ja Black Twang soittavat Ylex-lavalla, joka on mainioiden festareiden ainoa häpeäpilkku. Soundeja ei saada toimimaan, ei sitten millään. Brittiläisen hiphop-poppoon Black Twangin jäsnistö voisi laulaa Bliip happe hip tyreee tai mitä tahansa, selvää ei saa yhdestään sanasta. Agnostic Frontia ehdin nähdä tasan viimeisen biisin verran, ja sama juttu. Ei mitään selvää. Senkin uhalla, että menetän Ylen kanavilta ehkäpä joskus ulos tupsahtavan nuoriso-ohjelman korkeapalkkaisen juontohomman, niin sanotaan se nyt suoraan: surkea esitys äänentositolaitteiden kanssa. Paskimmat saundit ever. ( Jarkko Fräntilä)

MC5

Kick out the jams, motherfuckers! Viisi sanaa, jotka määrittelevät tismalleen sen mistä rock’n’rollissa on kyse. Viisi sanaa, joista vain yksi toteutui tämän "MC5:n" keikalla Ilosaaressa – ja se sana oli ’out’. Eihän näillä vanhoilla herrasmiehillä ole mitään muuta tekemistä 60- ja 70-lukujen taitteessa toimineen loistavan orkesterin kanssa kuin että he soittavat samoja biisejä. Olin ilmeisesti elänyt pää pensaassa, koska luulin, että yhtyeen laulusolistina toimisi The Bellraysin Lisa Kekaula. Keikan jälkeen joku minua informoi, että eihän Lisa ole ollut bändin mukana puoleen vuoteen.

MC5Naista olisi kuitenkin tarvittu kipeästi, sillä sen verran kesyä rallattelua näiden setien "rokkaus" oli. Tai kenties sama alimitoitettu PA, josta jo Agnostic Front kärsi, koitui myös MC5:n turmaksi. Nyt nämä rock’n’roll-kapinalliset kuulostivat vanhoilta ja väsyneiltä – settiin olisi sopinut mainiosti vaikkapa CCR:n Proud Mary. Että tämäkin nyt sitten piti nähdä, itku tuli. (Miki Peltola)

Aavikon kuumuudessa

Lauantai-illan kansallisromanttisissa auringonlaskutunnelmissa Rekkalavalla soitti Aavikko. Varsin vauhdikasta ja rytmisesti iskevää musiikkia seurasi tiiviinä massana hytkyvä yleisö.

Aavikon siinä missä Cleaning Womeninkin musiikki luo yhtenäisen kokonaisuuden keikan alusta keikan loppuun. Yksittäisien kappaleiden erottelu on vaikeaa, mikäli yleisön riehaannuttanutta Viitostietä ei oteta mukaan lukuun. Keikka muodostaa kokonaisuuden, kokonaisen teoksen, jolloin kuunteluintensiteetti ei rajoitu vain muutamiin hittibiiseihin.

Keväällä uuden albuminsa Back From the Futer julkaisseen Aavikon tyyli ja omaleimaisuus näkyy niin keikoilla kuin kuuluu musiikissakin. Säntillisen tyylikkäästi pukeutuneet pojat soittavat musiikkiaankin tarkasti ja moitteettomasti. Aavikon musiikki on matkalla olemista. Kiivaan letkein rytmein kuvitteelliset maisemat vaihtuvat silmissä, ja joskus pysähdytään jonnekin menneen ja tulevan välimaastoon sijoitetulle huoltoasemalle kuuntelemaan iskelmävivahteisia melodioita. Digitaaliset Pojat Siilinjärveltä pitivät huolen siitä, että yleisö sai tanssia.

Yhtyeen jäsenten olemukselliset eroavaisuudet jäävät keikoilta mieleen joka kerta. Rumpali Tomi Leppänen hillityn täsmällisenä ja kosketinsoittaja Paul Staufenbiel tyynenä ja vakavan tyylikkäänä ovat verraton vastakohta Tomi Kososelle, joka täysin voimin ja antaumuksella takoo musiikkia hiki päässä ulos Yamaha koskettimistaan. Aavikon Back Futer -levyllä kohtaavat mallikkaasti mennyt ja tuleva, Ilosaaressa puolestaan kohtasivat vähintäänkin yhtä mallikkaasti yleisö ja yhtye. Muutaman metrin levyisellä, ei kenenkään maalla, yhtyeen ja yleisön välissä olo tuntui hurjalta. Se on paikka, joka on kohtaamisien välissä, paikka, johon olisi oivallista perustaa mystinen levyllä esiintyvä Futer City. (Noorai)

Monster Magnet

Ja päälavalla esiintynyt Monster Magnet näytti taas kerran mistä se kana oikein pissii. Voi jumalauta mitä jytää! Dave Wyndorf on loistava keulahahmo ja rock-kukko, mutta yhtään jälkeen ei jäänyt yhtyeen basisti Joe Calandra, joka lumosi ainakin minut aggressiivisella soitollaan. Siinä on kaikilla muilla nelikielisen rämpyttäjillä aika paljon opittavaa. Setti oli aika pitkälle samanlainen kuin viime vuonna Ruisrockissa. Spacelordit ja powertrippingit kuultiin tottakai ja varsinkin jälkimmäinen niistä sai yleisön hetkeksi unohtamaan vääjäämättä lähestyvän arjen. Taisipa olla festarin paras veto tämä. (Miki Peltola)

Sunnuntai 17.7.

PMMP

Sunnuntaina PMMP toimii kuin tauti. Mira ja Paula ovat karismaattisia esiintyjiä, ja naisten heilunta lavalla on niin järjetöntä, että hymy nousee huulille. Paula kiduttaa lavalla roudaamiaan nukkeja oikein kunnolla. Bändin suurin hitti Rusketusraidat soitetaan keskellä keikkaa. Vihaan kappaletta yhtä paljon kuin nautin PMMP:n esityksestä. Aivan loistava meno. Coverina soitetaan Ypö-Viis-yhtyeen Mikkitelineestä on puolet minun. Punk! Sitä PMMP on, suurimmissa määrin. Yhtyeen linjaton linjattomuus toimii täydellisesti festareilla. (Jarkko Fräntilä)

Hero Dishonest

Miehet kuin Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan sketsistä, mutta vittu mikä meno! Piskuisella rekkalavalla räyhännyt Hero Dishonest vakuutti ainakin minut täysin. Yhtye tarjosi lyhyitä ja tehokkaita hardcore-purkauksia, joihin ei ole mitään lisättävää. Kahden laulaja-huutajan ratkaisu toimi myös mainiosti. Vaikka meno oli aggressiivista ja tylyä, niin bändi viljeli välispiikeissään mukavasti myös huumoria. Hyvä hyvä, sillä vaikka tiukasti vedetäänkin, niin ei hommaa hampaat irvessä tarvitse hoitaa. Ja kävihän lavalla toikkaroimassa ylimmäinen festari-idioottikin hienossa mäyräkoirahaarniskassaan. Siinä sitä oli ollut askarteleminen. En ole aiemmin bändiin tutustunut, mutta tämän keikan jälkeen täytyy tsekata bändi myös levymuodossa. (Miki Peltola)

Q-continuum

Q-continuumista täytyy mainita lyhyesti: vitun hyvät soundit, saamarin groovaava bändi, mahtavia biisejä ja kaikilla oli nasta fiilis! Lopettakaa Salokoski ja kumppanit se Quintessencen jatsi-höpöttely ja keskittykää soulin ja funkin soittoon. Aivan parasta! Siis festarin paras esitys! (Jukka Taskinen)

Ultramariini

Ultramariinille keksin uuden genren: repetialyyrisyys. Bändin laulaja laulaa pari lainia sanoja, jonka jälkeen hoilataan kertosäettä seuraavat neljä minuuttia. Tai siltä se ainakin kuulostaa, eikä siinä mitään, sillä tyyli toimii mainiosti. Kappaleet kasvavat huomaamatta majesteetillisiksi. Miten ihmeessä olen onnistunut välttämään yhtyeen live-esiintymiset täydellisesti ennen tätä? Ainoa ongelma yhtyeessä on pieni karisman puute. Ei rockposeerauksia täällä. Mutta jos musiikki toimii, tarvitseeko sitä muuta? Suomalainen popmusiikki elää ja voi hyvin. (Jarkko Fräntilä)

Dark Tranquillity

Näihin Ruotsin hevihirmuihin en ole aiemmin tutustunut, mutta pitihän bändi käydä tsekkaamassa, koska olin kuullut, että he kuulostaisivat hieman maanmainiolta In Flamesilta. Kyllähän niitä yhtäläisyyksiä löytyykin, mutta eivät nämä ruotsalaiskollegat kuitenkaan samasta puusta ole veistetty. Edelleen törmättiin kakkoslavan jytinättömyysongelmaan. PA ei riittänyt potkimaan koko telttaa taivaan tuuliin, mutta soundi kyllä parani mitä lähemmäksi lavaa meni. Dark Tranquillity houkutteli paikalle kiitettävän fanijoukon ja nyrkit paukuttivat ilmaa. Vaikea tästä on mitään tyhjentävää sanoa, kun ei tuntenut biisejä. Aika progea oli meininki välillä, mutta ei bändi onneksi liialliseen kikkailuun sortunut. (Miki Peltola)

Asa

Pieni tauko, ja on aika käydä katsomassa Asaa ja sen jälkeen kanadalaista Amon Tobinia. Asa metsästää leijonaa ja taistelee Aatos Erkon imperiumia vastaan tavalla, joka tuo mieleen Zack De La Rochan. Asalla on mukanaan taustayhtye, joka soittaa kappaleet turhankin rokisti – taas yhtymä Rage Against The Machineen, vaikka jotkut väittivätkin, että ei. Yleisö pitää, niin minäkin. Asa kärsi samoista ongelmista kuin Rudykin, sillä saundit puuroutuivat välillä inhottavasti. Parhaiten kuului n. 50 metrin päästä, mikä ei ole hyvä asia. (Jarkko Fräntilä)

Amon Tobin

Amon Tobin loihtii laptopistaan ilmoille saundeja, jotka saavat ihmiset tanssimaan huumeittakin. Alku menee ihmetellessä, mutta vähitellen rytmi vie mukaansa. Four Tet ei ole kaukana miehen musiikista. Mies miksaa musiikkiinsa paloja tämän päivän hiteistä, ja hymy huulillani sen kun levenee. Tätä on deejii-touhu parhaimmillaan: yksi mies pitää otteessaan kolmoslavan yleisöä säksätyksellä ja putputuksella. (Jarkko Fräntilä)

Backyard Babies

DregenBackyard Babies toi kaivattua rokkimeininkiä sunnuntain hevipitoiseen ohjelmistoon. Vaikka keikka olikin kaikin puolin hyvä ja pojilla kaikki kliseet tallella, tuntui bändi jollain lailla väljähtäneeltä ja kuluneelta. Setti on ollut pääosin sama vuonna 2003 julkaistun Stockholm Syndromen jälkeen, vain välispiikkejä on hieman muokattu ajankohtaan sopivammiksi. Kiltin näköisiin naapurintyttöihin uudet hitit upposivat täysillä, mutta pieni yleisön tarkkailu osoitti, että en ollut ainoa vanha Backyard Babies -diggari, jonka mielestä hommassa alkoi olla jo liikaa kertauksen makua. Suurin osa setistä koostuu vuonna 1998 julkaistun Total 13 -levyn biiseistä, lienevätkö pojatkin itse huomanneet kahden viimeisimmän levyn materiaalin niin keskiverroksi, että vanhoihin biiseihin on ollut syytä palata. Kyllähän sitä mielikseen Nickeä ja Dregeniä tuijottelee, mutta uutta, vahvaa materiaalia voisi bändiltä toivoa mahdollisimman pian. (Lotta Heikkeri)

Anthrax

Minua ihmetyttää suuresti tämä Anthraxin touhu. Ensin bändi julkaisee John Bushin laulamana levyllisen ex-laulaja Joey Belladonnan aikaisia biisejä ja sitten antaa kenkää Bushille ja parille muulle uudelle tyypille ja ottaa vanhoja jäseniä tilalle. Eli bändissä vaikuttavat nykyään Charlie Benanten ja Scott Ianin ohella Dan Spitz, Frank Bello ja Joey Belladonna. Onko järkee vai ei? Minun mielestäni ei, sillä ainakin viime vuonna Budapestin Sziget-festareilla Bush-vetoinen Anthrax oli aivan hurjassa iskussa ja vanhat biisit kuulostivat paljon paremmilta Bushin laulamina. No, oli syy mikä tahansa, nyt nähtiin kuitenkin se legendaarisin Anthrax-kokoonpano, eikä se missään nimessä huono ollut.

Belladonna on varsin hyvä laulaja hänkin, vaikka viljelee hieman liiaksi hevikliseitä (tiedättehän sen korkea jaa-aa-aa -kiljunnan?) ja näyttää luonnonkiharissa hiuksissa ja korkeavyötäröisissä ja tiukoissa farkuissaan 80-luvun jäänteeltä. Spitz, tuo mies pienempi kuin kitaransa, tyytyi vain seisoskelemaan paikallaan, mutta antoi kuitenkin sormiensa laukata. Olikohan mies vain töissä? Uusvanhoista energisin oli ehdottomasti Bello, joka heilui ympäri lavaa siihen malliin, että ihmetytti miten mies pystyi mitään edes soittamaan. Herrat Benante ja Ian hoitivat hommansa tutun loistavasti. Siinä on kyllä uskomaton parivaljakko!

Bändi keskittyi tietysti Among the Living -klassikon biiseihin, mutta materiaalia kuultiin kaikilta neljältä Belladonna-levyltä. Oikeastaan vain Madhousen puuttuminen yllätti. Varsinainen setti kesti tunnin, eikä encoreja kuultu. Yleisö viihtyi hyvin sateesta huolimatta ja takanamme pogoillut ryhmä vastasi parhaasta annista; sankarit olivat piirtäneet tussilla takalistoihinsa jokainen yhden kirjaimen ja kun he laskivat housunsa ja pyllistivät lavalle päin muodostui teksti A-N-T-H-R-A-X. Hieno veto! (Miki Peltola)

Teksti: Jarkko Fräntilä, Lotta Heikkeri, Noora Isoeskeli, Miki Peltola, Jukka Taskinen

Kuvat: Lotta Heikkeri

Kommentointi on suljettu.