Absoluuttinen nollapiste

04.11.2005 Klubi, Turku

Absoluuttinen nollapiste kiertää maata uuden albuminsa tiimoilta. Absojen tapauksessa se tarkoittaa tietenkin sitä, että keikoilla soitetaan melkeinpä pelkästään uuden Mahlanjuoksuttaja-levyn materiaalia.

En oikein itsekään käsitä, miksi pidän Absoluuttisesta nollapisteestä. Jos bändiä kuvailtaisiin minulle sellaisena kuin se on ilman että olisin kuullut sitä, suhtautuisin siihen suurella varauksella. Pöyhkeä proge ei nimittäin koskaan voi voittaa… no, Mahlanjuoksuttajan mainoksissa käytetty rehellisyys on hölmö sana kuvaamaan musiikkia, joten sanotaanko sitten vaikka pöyhkeää rock’n’rollia.

Siltikin Absoluuttisen nollapisteen maailma viehättää minua suuresti. Siellä on omalaatuinen, mutta teeskentelemätön tunnelma. Älyköt saavat määritellä Absoja ismeillään, mutta veikkaanpa bändin nauravan niille katketakseen. Absoluuttinen nollapiste on kaikessa omalaatuisuudessaan nimittäin hyvinkin maanläheinen yhtye. Se maa ei vain koostu ihan siitä mistä pitäisi.

Monista hyvistä biiseistä paitsi jääneenäkin pidän jopa siitä, kuinka määrätietoinen ja itsevarma Nollapiste tekemisissään on. Kahdeksan pitkäsoiton diskografiasta voisi helposti kasata turvallisen ja viihdyttävän keikkasetin, mutta ei. Turun Klubilla Absoluuttinen nollapiste pistäytyi uuden Mahlanjuoksuttaja-levynsä ulkopuolella ainoastaan pianon ja laulun varaan rakennetussa Helikopterin varjo -suvantokohdassa sekä encoreissa. Tämä järjestely sopi, sillä Mahlanjuoksuttaja on osoittautunut levyksi, joka paitsi kestää kuuntelua, myös kasvaa siinä. Turun-keikalla komeimmin toimivat kappaleet Missä on kaikki mitä rakastan? ja Ruukunvalajat.

Nollapiste soi livenä päällekäyvemmin kuin Mahlanjuoksuttajalla, mikä loi keikkaan oman jännitteensä. Bändi on aina soittanut livenä loistavasti, mutta nyt soundia muhevoittivat entisestään uudehko kosketinsoittaja Janne Hast sekä uuden levyn materiaali, jonka myötä koskettimista on tullut kokonaisvaltaisempi osa Absoluuttista nollapistettä.

Aki Lääkkölä ja Aake Otsala ovat vaihtaneet iäisyyksiä käyttämänsä kielisoittimet tyylikkäämpiin, nimittäin hendrixinvalkoiseen Stratocasteriin ja Lemmyn lailla murisevaan Rickenbacker-bassoon. Valoshow oli hillitty, hallittu, tyylikäs ja harkittu, samoin esiintyminen: välispiikkejä ei juuri viljelty, mutta arpajaiset sentään järjestettiin. Rastin päälle seissyt onnekas sai sarjakuva-albumin ja t-paidan.

Loppukeikasta kuultiin Ja jos, Miten tässä vielä käy? -singlen b-puoli Ponnahdusikkunaprinsessa sekä Eläimen varmuus. Jälkimmäinen kuulosti tämän ehdottomuuden ylistyksen loppukaneettina melkeinpä donhuonotmaisen kosiskelevalta. Se on huolestuttavaa. Ei tosin bändin vaan oman psyykeni kannalta.

Minä viihdyn Nollapisteessä.

Ari Väntänen

Kommentointi on suljettu.