The Jayhawks ja David Poe pistäytyivät maanantaisena iltapuhteena Tavastialla toteamassa, että suomalaisetkin ymmärtävät hyvän päälle.
David Poe nuolaisi kansan syviä riviä tuoreella jääkiekkouutisella ja tarttui kitaraansa. Tunnetun ja edesmenneen sukunimikaimansa tavoin New Yorkista operoiva Poe oli metropolin pojaksi yllättävänkin maanläheinen ja ilmeisen huumorintajuinen veikko, jossa oli savusumun ja kaupungin kiihkeän rytmin kitkeröittämän äkäpussin sijasta kunnon ripaus boheemia runoilijasielua. Joo joo, laulaja-lauluntekijöitähän on joka paikka väärällään, mutta määrähän ei välttämättä laatua heikennä. David Poe ainakin oli niitä tekijämiehiä.
Posket lommolla akustista Gibsonia hyväilleen Poen ääni ja poikkeuksellisen onnistunut laulusoundi loivat intiimin atmosfäärin, jonka sylissä biisejä tuntematonkin saattoi seurata keikkaa hartaana. Monet lauluista olivat peräisin miehen ensimmäiseltä Suomessakin julkaistulta pitkäsoitolta The Late Album, jonka myymisestä kaikille Tavastialle tuona iltana saapuneille Poe lapsellisesti fantasioi ääneen. Jokunenkin The Late Album saattaa kuitenkin vielä pyörähtää suomalaisten viihdekeskuksissa, päätellen siitä että David joutui palaamaan lavalle yleisön pauhun velvoittamana. Ilmaistuaan huolestuneisuutensa siitä että saatu encore saattaa merkitä kenkää kiertueelta mies soitti Big Starin The Ballad of El Goodon ja lähti.
Poen tuskin tarvitsee huolestua siitä, että pääesiintyjä eliminoisi hänet rundilta varjoon jäämisen pelossa – en ollut käsittänytkään, kuinka ylitsevuotavainen Jayhawksin suosion malja on. Oli suorastaan häkellyttävää, kuinka suuresti Tavastia janosi Espanjasta Suomeen singahtaneen pitkän linjan jenkkiorkesterin tuotantoa. Osansa on tietenkin viime aikojen medianosteellakin. Haukkahommia ihmettelemään oli saapunut tunnettujakin naamoja, joukossaan aina iloinen Riki Sorsa.
Taannoisella Ryan Adams -keikalla tehty sorsahavainto pisti puolileikillään aprikoimaan, mahtoiko Riki tuolloin luulla hankkineensa liput sen Kanadan Adamsin konserttiin. Vaikka turhapa ketään on tuolla tavalla aliarvioida, kun kerran vielä Jayhawksissakin näkyy – ellei kyseessä sitten ole tavallista kierompi paikkausjuoni kasvojen pelastamiseksi.
Jayhawks aloitti keikan Hollywood Town Hall -levyn Crowded in the Wingsillä ja paljon myöhemmin encoret samaisen levyn Waiting for the Sunilla. Värväämäni marsilaispesialistin mukaan bändi soitti kappaleita pitkin poikin pitkää uraansa. Tomorrow the Green Grass -levyltä kuultiin ainakin Blue, Two Hearts ja tunnettu lainahitti Bad Time, joka löysi itselleen cover-kollegan Buffalo Springfieldin Expecting to Flysta. Tuomisen Tomin rakastamalta Sound of Liesiltä kuultiin muun muassa Haywire ja The Man Who Loved Life. Alati hienommalta kuulostavalta Rainy Day Music -uutuudelta Jayhawks heitti ainakin Tailspinin, Angelynen ja All the Right Reasonsin ja jokusen muunkin näytteen. Soittamisen arvoisista biiseistä oli selvästikin tässä vaiheessa jo runsaudenpulaa.
Kutsukaa minua pinnalliseksi, mutta en ole oikein koskaan pitänyt minään artisteja ja yhtyeitä jotka eivät ulkonäkönsä puolesta näytä pitävän itseään juuri minään esiintymislavalla – ikään kuin viihdyttävyys ja rehellisyys olisivat jotenkin toisensa pois sulkevia elementtejä. Jayhawksille oli kuitenkin vaikea olla äkäinen glamourvajeesta. Vaikka basisti vaikutti yhtä tyytyväiseltä osaansa kuin kaupungin ympäristönhoito-osastolle työllistetyt haravanvarressa ja vaikka Jayhawks yleensäkin näytti Pelastusarmeijan kirpputorin näyteikkunalta, se mitä kuultiin oli pääosin mahtavaa. Sielua ja sydäntä.
Ari Väntänen
