RYTMIHÄIRIÖ

Ei-toivottua informaatiota

Legendaarinen Rytmihäiriö on palannut uuden albumin kera. Bändin rumpali Otto ja laulaja Une kertovat miksi Saatana on herra ja mitä tapahtuu kun yhdistetään rappioalkoholismi ja väkivaltarikollisuus.

Aluksi lyhyt oppimäärä niille, jotka raapivat päätään ja ihmettelevät, että mikä ihmeen häiriö? Kyseessä ei ole mikään uusi tuttavuus punk/hc/grind/metal-piireissä, sillä Rytmihäiriö perustettiin alun perin jo 1988. Bändi julkaisi debyyttialbuminsa Surman siipien havinaa vuonna 1991 ollen aloittelevan pienlevy-yhtiön Spinefarmin ensimmäinen kiinnitys.

RytmihäiriöHomma kuitenkin kuihtui kasaan vuoden 1992 lopussa, ja Rytmihäiriö piti taukoa kuutisen vuotta. 1998 kone hyrähti taas käyntiin, mutta alkoi kunnolla höyrytä vasta 2002 Unen tullessa mikrofonin varteen. Otto ja basisti Ande ovat olleet mukana alusta lähtien ja kitaristi Janne liittyi poppooseen vuonna -98.

Ystävänpäivänä, eli 14. helmikuuta julkaistiin bändin kakkosalbumi Saatana on Herra. Otto kertoo mistä moinen nimi.
- Viktor Klimenko teki vuonna 1981 levyn nimeltä Jeesus on herra. Kukaan meistä ei kuitenkaan ole kokenut henkilökohtaista uskoon tuloa, joten on selvää kuka se herra sitten on – kun rokkia kuitenkin soitetaan.

- Totuushan on se, että rock-musiikissa palvotaan Saatanaa, heittää Une.
- Tietoisesti tai alitajuisesti.
- Levyn nimi on kuitenkin monelle ihmiselle enemmän tai vähemmän ei-toivottua informaatiota. Ei varmasti jätä ketään kylmäksi.

Ei Rytmihäiriön kohdalla kuitenkaan mistään puhdasoppisesta satanismista ole kyse. Herrat myöntävät, että onhan tuon nimen perusteella vaarana saada sellainen leima, mutta "kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta". Samaa on kenties haettu julkaisemalla levy juuri ystävänpäivänä. Une kertoo, että kyllähän tuo päivä vähän tasaa levyn tylyä nimeä.
- Saatana tulee kuin ystävä! täydentää Otto.

Jos otan niin tapan

Rytmihäiriö on kuuluisa väkivaltaa ja alkoholia käsittelevistä lyriikoistaan; ensin juodaan Gambinaa ja sitten tapetaan ryyppykaveri. Bändi on kehittänyt tästä aivan oman taiteenlajinsa eli surmacoren. Sanoitusidea lähti pelkästä kokeilusta, mutta on sittemmin muodostunut olennaiseksi osaksi koko orkesteria.

- Ensimmäinen surmabiisi tehtiin Alibin numeron 7/89 pohjalta. Siinä oli artikkeli, jossa tyyppi lojautti mökissä hirvikiväärillä miehen hengiltä ja ambulanssimiehiä odotellessa pisteli vielä vainajan hihasta löytyneen Gambinan naamaansa. Ei itse muistanut mitään, mutta paras kaveri todisti, että hän on surmaaja, kertoo Otto.

Aihepiiri alkoi ruokkia itseään ja pian vedettiinkiin jo puhdasta surmacorea.
- Se juttu vaan tuntui omalta. Kyllähän jengi – ja varsinkin vanhemmat punkkarit – vähän puisteli päätään, mutta tuollainen tolkuttomuus on aina kiehtonut, muistelee Otto.

- Kyllä varmaan tämän uudenkin levyn tiimoilta taas jotkut punk-poliisit älähtää, tokaisee Une.
- Tässä vaiheessa ei tuollainen paljoa jaksa kiinnostaa. Se on lähinnä huvittavaa.

Levyn biisit ovat musiikillisesti tehokkaita purkauksia, mutta sanoitukset alkavat väkisinkin hieman hymyilyttää. Huumoribändiksi leimautuminen ei kuitenkaan kaksikkoa huoleta.

- Se leima on tainnut tulla jo!, nauraa Otto. – Oli huumoria tai ei, meillä on ainakin vitun rankka meininki ja kaiken lisäksi vielä hauskaa.
- Jos nuo biisit vedetään vitun vihaisesti ja vakavalla naamalla, niin siitä on huumori kaukana!, heittää Une.

Vaikka tosissaan ollaankin niin hommaa ei saa ottaa liian vakavasti. Pilke silmäkulmassa mennään ilman sen syvempää sanomaa.
- Ainoa ideologia, joka tulee mieleen, on se, kun jossain keikka-arviossa luki, että solisti Une oli bändin filosofiaa noudattaen kännissä kuin käki. Ja olin silloin vielä lähes selvinpäin! Se reportteri oli sisäistänyt meidän ideologian varsin hyvin, hekottelee Une.

Otto ja Une eivät koe sanoituksien yksipuolista ideaa mitenkään rajoittavaksi. He pitävät sitä päinvastoin mahdollisuutena – ja toisaalta kuten Une sanoo: "äärimmäisessä musiikissa täytyy kertoa äärimmäisistä asioista". Rappioalkoholismi ja siihen liittyvä väkivaltarikollisuus ovat ehtymätön inspiraation lähde.

- Näin on. Ja jos siirrytään vielä Raamatun profetian lopunajan tapahtumien peilaamiseen yhteiskunnan kautta, niin siinähän on ihan rajattomat mahdollisuudet, filosofoi Otto.
- Useimpia asioita voi peilata näiden kuvioiden kautta.
- Niin, tämä bändi on ajan hermolla.

- Vakavia asioita voi käsitellä muullakin tavalla kuin vitun ryppyotsaisesti. Ei tässä kuitenkaan mistään maailmanparantamisesta ole kyse, ja vaikka olisikin, niin ei sillekään meiningille pieni pilke silmäkulmassa ole pahaksi – päinvastoin.

Ison G:n armoilla

Rytmihäiriö mainosti taannoin eräässä haastattelussa yhden kohdan raideriaan. Nuottiakaan ei kuulemma soiteta jos takahuoneeseen ei järjestetä 0,75 litran Gambina-pulloa. Nykyään vaatimustasosta on hieman jouduttu tinkimään.

- Ollaan alettu vähän miettiä tuota asiaa, kun keikkaliksaksi tarjotaan 50 euroa ja kuusi Gambinaa. Alkoholiveron alennuksen jälkeen on kuitenkin ehkä viisaampaa ostaa itse ne Gambinat, kertoo Otto. – Kyllä sitä tosin vieläkin aika usein tarjotaan.

- Useimmiten. Jopa haastatteluiden yhteydessä, sanoo Une ja katsoo merkitsevästi allekirjoittanutta, joka ei sitä Gambinaa mukanaan tuonut. Oluetkin joutuvat itse ostamaan. Mutisen jotain epämääräistä edustustilin puuttumisesta ja siirryn eteenpäin.

Kaiken näkemäni ja kuulemani perusteella bändin Gambinankulutus on varsin kunnioitettavaa. Hämmennykseni oli kova, kun haastattelun alussa Une saapui pöytään kahvikupin ja vesilasin kera.
- No, mä olin tuolla yhdessä näyttelyssä juomassa viiniä siihen tahtiin, että piti ottaa kahvi tähän väliin. Nyt käyn sitten hakemassa tuopin, puolustelee mies.

Otto yrittää selittää, että media on aina yrittänyt leimata heitä alkoholisteiksi. Herra kuitenkin purskahtaa nauruun, kun totean, että eivätpä he itsekään juuri muunlaista kuvaa yritä luoda. Gambina on esillä ja kädessä lähes joka käänteessä.
- No joo, onhan se legendaarinen kulttijuoma – ja kaiken lisäksi se on tosi hyvää.

- Sitä voi kyllä suositella. Hinta-laatusuhdekaan ei ole mikään huono, innostuu Une. – Sen huomaa siitäkin, että se on ollut ykkönen näissä ryyppyporukoissa ja usein myös Alibiin päätyvissä tarinoissa. Onhan niitä tietty muitakin, mutta on hyvä fokusoitua johonkin yhteen, ettei homma leviä liikaa eri suuntiin

- Tosin alkoholiveron alennuksen myötä kirkastakin saa nyt vitun halvalla, mutta Gambina on kyllä erittäin hyvä juoma. Sillä saa itsensä aivan tilttiin halvalla. Tai jos sitä vain maistelee, niin mukavaan kekkuliin.

- 6,75.
- Sen verran maksaa iso pottu.
- Gambinan kanssa on tullut sellainen lumipalloefekti viime aikoina. Jo Surman siipien havinaa -levyn aikaan se siellä välähteli, mutta nyt se tuntuu olevan sellanen pääasiallinen johtotähti, jonka sakara osoittaa alas helvettiin.

Mutta miksi juuri Gambina? Entäpä vaikka Sorbus?
- Gambina on pari prosenttia vahvempaa. Se jo lämmittääkin vähän, sanoo Otto.
- Niin, ja Sorbuksessa on ehkä vähän liikaa sitä punk-leimaa. Nyt halutaan kuitenkin kasvaa aikuisiksi ja päästä eroon siitä teinimeiningistä.

Loppuun vielä Oton opas 80-luvun punk/hc/grind/metal-klassikoihin:
-Riistetyt – Laki ja järjestys -ep
-Kaaos – Totaalinen Kaaos
-Bastardsin kaikki
-Kuoleman kasetti-lp vuodelta -82
-Napalm Death – Scum
-Heresy / Concrete Sox -split
-Electro Hippies – Play Fast or Die
-Extreme Noise Terror / Chaos UK – split
-Cryptic Slaughterin kolme ekaa levyä
-D.R.I. – Crossover
-Ratos De Porao – Cada Dia Mais Sujo e Agressivo
-C.O.C. – Technocrazy-ep
-The Accused

Miki Peltola

Kommentointi on suljettu.