Rolling Stones, ZZ Top, The Hellacopters

16.07.2003 Olympiastadion, Helsinki

Rolling Stonesin kaksi ensimmäistä suomenvierailua menivät ohi ihan ikäpoliittisista syistä. Myös 1990-luvun stadionkeikat jäivät väliin, johtuen lähinnä talouspoliittisista realiteeteista ja epäilyksistä stadionkonserttien toimivuutta kohtaan. Hieman myös arvelutti, että onkohan tässä liian myöhään liikenteessä – rock-yhtyeethän eivät välttämättä parane vanhetessaan. Viidennellä kerralla pääsin vihdoin itsekin katsomaan Stonesia.

Polttavan kuuman illan aloitti Hellacopters, jota en valitettavasti nähnyt ihan alusta asti – johtuen turvatarkastuksesta, josta tuli heti kotoinen Ruisrock mieleen. Onneksi tällä kertaa ei ollut mitään tullattavaa. Hellacopterseilta onnistuin näkemään vain kovan biisikolmikon Toys And Flavours, Soulseller ja (Gotta Get Some Action) Now!, joka taitaa vieläkin olla bändin paras biisi. Soundit olivat lämmittelybänditasoa eli epäselvät ja negatiivisella tavalla bassovoittoiset. Hellacoptersin ura on totisesti ollut kadehdittavan nousujohteinen, sillä näin bändin ensimmäistä kertaa Turussa noin 150 henkeä vetävällä TVO-klubilla Xysman kanssa syksyllä 1996 ja seuraavaksi Kissiä lämmittelemässä Hartwall -areenalla kesäkuussa 1997. No, stadionluokan headliner-bändiä siitä tuskin koskaan tulee ja tällä hetkellä he lienevätkin uransa huipulla. Hellacopters taitaa muuten keikkailla enemmän Suomessa kuin kotimaassaan Ruotsissa.

Noin puolen tunnin roudaustauon jälkeen oli ZZ Topin vuoro. Pelkästään ZZ Topia en varmaankaan menisi katsomaan, mutta tällaisessa kattauksessa bändi meni mainiosti. Ikämiehiä ovat nämäkin, mutta kyllä boogie vielä sujuu. Soundit eivät muuten olleet partamiehilläkään paljon Hellacoptersia paremmat. Bändi aloitti vuoden 1983 Eliminator-levyn Gimme All Your Lovingilla, jota seurasivat mm. Cheap Sunglasses, I’m Bad, I’m Nationwide ja Sharp Dressed Man. Yhtye keskittyi 70- ja 80-luvun materiaaliin, mikä olikin hyvä valinta. Syksyllä julkaistavalta Mescalero-levyltä tosin kuultiin yksi biisi, joka olisi hyvin voinut olla Eliminatoria edeltävää tuotantoa. Bändi ei näköjään enää rahtaa mukanaan mitään erityistä lavarekvisiittaa. Legs-biisiin tosin kaivettiin esiin Sleeping Bag -videolta tutut karvaverhoillut kitara ja basso. Encoressa kuultiin sitten kaivattu Tush. Olenko muuten väärässä kun minusta tuntuu, että ZZ Topkin vierailee Suomessa vähän väliä?

Rolling Stones antoi odottaa itseään kuin Hanoi Rocks konsanaan, mutta kun yhtye kolmen vartin odotuksen jälkeen starttasi Brown Sugarilla jatkaen Start Me Upilla, haihtui harmistus. Tämähän rokkaa! Uusi videobiisi Don’t Stopkin meni ihan mukavasti joukossa, vaikka ei ehkä klassikkoainesta olekaan. Kelpo rockpala kumminkin. Rollarit keskittyivät lähinnä ennen Ron Woodin bändiin liittymistä tehtyyn materiaaliin, ja hänkin on sentään ollut bändissä jo 30 vuotta! Rollareiden suurimmat hitit ovat siis pääasiassa tehty jo 60-luvulla ja 70-luvun alussa. 80-luvulta kuultiin kaksi biisiä eli Start Me Up ja Keefin toinen soolobiisi, hienolta Steel Wheels -levyltä peräisin oleva Slipping Away. 90-luvulta kuultiin vain You Got Me Rocking Voodoo Loungelta. Setti oli luonnollisesti rakennettu pääasiassa uuden Forty Licks -kokoelman ympärille.

Sellaisista biiseistä kuin It’s Only Rock’N’Roll ja Honky Tonk Women on vaikea kirjoittaa mitään uutta. Niitä ei ehkä jaksa enää kuunnella kotona, mutta livenä ne toimivat perkeleellisen hyvin. Ainoa biisi, joka ei lauluosuutensa takia toiminut oli kaunis Angie, jonka tulkintaan Jaggerilta ei oikein tunnu riittävän enää sitä aitoa tunnetta. Itselleni illan toinen kohokohta Keithin soolo-osuuden ohella oli Gimme Shelter, jota pidän yhtenä maailman parhaista biiseistä. Gimme Shelterin uhkaavuutta ovat kaiken maailman sistersofmercyt yrittäneet tavoittaa, mutta huonolla menestyksellä.

Nelosella näytettiin hieman ennen konserttipäivää Rolling Stones -dokumentti, joka promotoi menossa olevaa kiertuetta. Dokumentissa luvattiin yllätyksiä settiin. Sellaisia ei Suomessa kuitenkaan kuultu, lukuun ottamatta hieman tylsää bluesrenkutusta Little Red Rooster, jonka Rollarit esittivät keskelle stadionia rakennetulla "klubilavalla", Street Fighting Manin ja Respectablen ohella. Itse olisin mielelläni kuullut vaikka Doo Doo Doo (Heartbreaker):in, Time Waits for No Onen tai Almost Hear You Sighin. Mutta vanha totuushan kuuluukin, että You Can’t Always Get What You Want.

Keithin kahden biisin soolo-osuus vakuutti lämpimällä karismallaan. En ollut aikaisemmin tajunnutkaan, kuinka loistava biisi Before They Make Me Run on. Slipping Away lipesi ehkä hieman ylipitkäksi, mutta helvetti! Kuinka usein sitä näkee Keith Richardsin lavalla? Mies on muutenkin äärimmäisen sympaattinen esiintyjä, Rolling Stonesin sielu Charlie Wattsin ohella. Muutenkin jokaisella bändissä on oma tonttinsa. Ronnie Woodilla se on yleisön hyväntuulen ylläpitäminen. Miehellä tuntuu olevan sitä paljon puhuttua pilkettä silmäkulmassa. Mick Jagger on äärimmäisen ammattitaitoinen laulaja ja esiintyjä ja erittäin timmissä kunnossa. Vaikeaa olisi kuvitella samanikäistä isääni juoksentelemassa lavarampeilla.

Sitä paitsi, ilman Mick Jaggerin bisnesmiehen taitoja bändi tuskin olisi nykyisessä asemassaan. Arvelisinkin, että Jaggeria kiehtoo kiertueissa musiikin ohella myös bisnespuolen suunnittelu. Kiertuebasisti Darryl Johnson oli muiden taustamuusikoiden lailla taka-alalla. Keithin osuuden jälkeen Mick saapui punaisessa paperisateessa takaisin lavalle Sympathy for the Devilin tahdissa. Samalla esiteltiin myös bändin kunnioitettavaa pyrotekniikka-arsenaalia, joka lämmitti mukavasti muutenkaan ei-niin-kylmässä säässä. Varsinainen setti päättyi Satisfactioniin, jonka jälkeen bändi saapui heittämään vielä Jumping Jack Flashin. Sen jälkeen massiivinen ilotulitus, ja kaikki oli ohi. Setti kesti aika tarkkaan kaksi tuntia.

Rollarit olivat siis hyvässä vireessä vielä kuusikymppisinäkin. Kolmenkymmenen vuoden takaisen Cocksucker Blues -leffan tyyppistä huumehöyryistä ja itsetuhoista bändiä en odottanutkaan, mutta kyllä yhtyeen 1982 -kiertueen slogan Greatest Rock’N’Roll Band in the World pitää vieläkin paikkansa. Yleensä karsastan jo jäähallikeikkojakin kokonsa takia, mutta kyllä Rollarit ottivat hyvin stadionin haltuun. Se huono puoli näissä screeneissä toistetuissa keikoissa on, että vaikka olisikin kelvollinen näköyhteys lavalle, unohtuu helposti katselemaan lavan tapahtumia ruudulta.

Lenitan, Sedun tai Hjalliksen kaltaisiin rockfanaatikkoihin ei onneksi tullut törmättyä – heille oli varmaankin jossain oma aitionsa. Sen sijaan tuli bongattua hieman uskottavammat Stones-fanit Lemonatorin Larry Crane, Pistepirkkojen PK sekä Jimi Pääkallo. Yleinen keski-ikä stadionilla oli jopa korkeampi kuin taannoisessa Sweden Rockissa, reilusti neljäkymmentä ja risat. No, saadakseen nelisenkymmentätuhatta katsojaa kokoon Suomessa täytyykin houkutella paikalle suurten ikäluokkien edustajia. Jotenkin muuten tuntuu, että tällaiset stadionkonsertit tulevat vähenemään tulevaisuudessa. Yleensähän nämä Olympiastadionilla esiintyneet aktit, kuten Tina Turner, Springsteen ja AC/DC ovat jo uransa ehtoopuolella. Vastaavia meganimiä ei oikein enää synny, kun nykybändit tapaavat hajota jo sen flopanneen kolmannen levyn jälkeen.

Mika Penttinen

Kommentointi on suljettu.