Riemufestivaali 2003

16.01.2003-18.01.2003 Säätämö, Turku

Riemufestivaalin Turun osuus alkoi torstai-iltana Säätämön hämyssä…

Torstai

Kun saavuin paikalle yhdeltätoista, hämmästelin hetkisen ihmisten vähyyttä. Se on se arki-iltojen kirous. Keikoille ei jakseta lähteä, kun aamulla pitää töihin ja kouluunkin ehtiä. Lippuja oli myyty vain noin sata. Mutta kauan en ehtinyt murehtia, kun tutut stetsonipäät astelivat lavalle. Jiihaa!

Illan aloitti kotikenttäetuinen Boomhauer. Kauniilla First-biisillä alkanut keikka ei jättänyt kylmäksi, vaikka valitettavan vähän oli festarikävijöitä paikalla. Boomhauer veti tavoilleen uskollisen keikan. Saku riehui ja näytti taasen miten kitaraa soitetaan niin pystyssä kuin polvillaankin. Hongisto näppäili bassoaan ilmeettömänä kuten aina, mistä taas rumpali Lappalaista ei voi syyttää. Nimittäin ilmeettömyydestä; niin hurjasti Mikon naama venkoilee rumpuja hakattaessa. Uusiakin biisejä kuultiin, ja upeiltahan ne kuulostivat. Sekä tietysti vanhoja tuttuja pariminuuttisia, muun muassa henkilökohtaiset suosikkini Pretty Girl in the Audience ja New Jersey.

Aivan hurjimmillaan bändi ei kuitenkaan ollut. Ehkä rankka kiertue-elämä vie veronsa. Hieno keikka silti ja hyvä aloitus illalle, mutta yksi asia huolestuttaa. Yrittääkö Boomhauerin laulaja-kitaristi Saku Krappala päästä eroon puupäärockarin maineestaan, vai mistä johtuu huolestuttavasti vähentynyt välispiikkien määrä? Älä nyt hyvä mies lopeta spiikkejä, ne kun ovat keikan ehdoton suola. Vaikka biisit iskevät päähän kuin metrinen halko, ovat Sakun tarinat se mikä tekee Boomhauerista The Livebändin. Ja saihan Saku tunnustusta vuoden stand-up -koomikko -tittelillä eräässäkin rockin ajankohtaislehdessä.

Seuraavana lavalle nousi Suen Hot! demokilpailun voittanut Kometa. Keikka lähti vähän hitaasti käyntiin, mutta kun vauhtiin päästiin, oli meno vallankin mukavaa. Alun kankeus saattaa johtua siitä, että Boomhauerin jälkeen aivan erilaista musiikkia tykittävä Kometa vaikutti jopa liian erilaiselta. Mutta nopsaan korva tottui. Jack Whitelta (tosin kuulemma täysin tahattomasti) kokopunaisessa asussaan näyttänyt laulaja-kitaristi-trumpetisti otti koko Säätämön haltuun. Kun lava ei riitä, soittaa voi ihan sujuvasti myös yleisön joukossa, tai missä päin baaria tahansa. Hyvä niin, sillä hauskaahan se on kun tapahtuu.

Vaikka laulu jäi välillä vähän puuroksi, olivat soittimet niin hyvin hallussa, ettei voi kuin ihailla. Kuten muutkin bändit, Kometakin olisi toiminut paremmin jos väkeä olisi ollut enemmän. Nyt meininki jäi hieman latteaksi, kun kukaan ei ollut lavan edessä riehumassa, vaikka musiikki sellaiseen toimintaan aihetta antoikin. Musiikki on ehdottomasti raskasta. Muuten sen määrittäminen onkin vähän hankalaa. Joissakin yhteyksissä olen kuullut määritelmän grungejazzblacksabbath. Tyydyttäköön nyt sitten siihen, vaikka kyllä bändi kuulostaa ihan itseltään.

Viimeisenä esiintyi Cadillac. Kovassa nosteessa olevat Norjan pojat eivät ihan lunastaneet suuria odotuksiani. Pienet sairastelut kuulemma vaivasivat bändiä, joten ihan täydessä terässä ei oltu. Mutta silti keikka meni Cadillacin omien sanojen mukaan hyvin, ja ainakin paljon paremmin kuin edellisenä päivänä Tampereella. Perusrokki iskee aina, mutta tässä vaiheessa yleisöä vaivasi jo pieni keikkaväsymys. Kolme bändiä voi torstai-iltana olla liikaa. Asiaa ei auttanut se, että Cadillac soitti todella pitkän keikan. Lopulta jo toivoi bändin poistumista takahuoneen puolelle. Toki lavalla nähtiin rokkikliseilyä katonrajaan kiipeämisen merkeissä, ja muutenkin biisit tulivat kovaa ja asenteella. Hyvä bändi, mutta jotenkin ei ihan täysillä lähtenyt.

Kaiken kaikkiaan ilta, joka meikäläisellä ja muutamalla muullakin jatkui yli niiden kuuluisien pikkutuntien, ansaitsee kiitettävän arviointinumeron.

Mari Ruohonen

Perjantai

Jos haluaa tuntea olevansa kulttuurieliitin eturintamassa, kannattaa mennä Kumikamelin keikalle, marssia lavan eteen kuuden muun valaistuneen joukkoon ja alkaa nyökytellä kompin tahtiin hyväksyvän näköisenä. Samalla voi tuntea haikeutta siitä, etteivät ne onnen lahjat koskaan käy tasan. Sen sijaan, että Kamelit soittaisivat likityhjille saleille ja joutuisivat kuuntelemaan lehtimiesten merkityksetöntä suitsutusta, ne voisivat ihan hyvin kivuta suomirockin kärkeen YUP:n tai CMX:n tilalle ja vaikka elättää itsensä musiikillaan. Perinteiseen suomalaiseen tapaan minäkään en tunne yhtyeen tuotantoa järin kaksisesti, mutta tämän keikan perusteella pitäisi.

Trio Niskalaukauksen Seppo Pohjolainen ja Timo Rautiainen soittamassa Kari Peitsamoa kouralliselle humalaisia oli hyvin, hyvin absurdi näky. Mikäli menestys olisi kivunnut kummankaan alallaan menestyneen herran hattuun hivenenkään vertaa – mitä Rautiaisen haastatteluja seuranneena ja itsekin miestä jututtaneena en tosin todellakaan jaksa uskoa – olisi keikka varmasti ollut esiintyjille kasvattava kokemus. Sinä iltana Säätämössä nimittäin opittiin, että Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus ei ole yhden miehen egotrippi vaan nimenomaan osiensa summa.

Lisäksi opittiin jotakin Rautiaisen ja Pohjolaisen suhteesta musiikkiin: Niskalaukaus-miehet ovat onnistuneet vaihtamaan kymmeniä tuhansia omia raskasmetallituotteitaan musiikkiteollisuuden myöntämiin jalometallipalkintoihin, joten tuokin perjantai-ilta olisi varmasti sujunut rattoisammin kotosalla vaikkapa kultalevyä pällistellen. Aku Ankkuli lieneekin yhdistelmä terapiaprojektia, rakasta harrastusta sekä tekosyytä päästä tien päälle pitämään hauskaa.

Vastikään uuden Lootus-pitkäsoiton julkaissut Aku Ankkuli oli jämerä mutta ei kovin svengaava trio. Miehet käsittelivät ränttätänttää kuin omaansa eli kokolailla raskaalla kädellä, eikä vaikutelma ollut erityisen kiihkeä tai notkea. Illan saldo jäi kuitenkin olankohautuksen verran plussan puolelle. Riisuttu kokoonpano paljasti Rautiaisen hienoksi kitaristiksi, joka taka-alalle jättäytyessäänkin hallitsi kuuden kielen tonttia yksinvaltiaan itsevarmoin ottein. Illan mittaan kuultiin monta mukavaa kappaletta ja tilattiin liian monta liian hyvää drinkkiä. Edellisistä muistettavin oli Vedestä nousee kasvi.

Lauantai

Firevision oli aivan uusi tuttavuus, eikä epämiellyttävä sellainen. Radioamatöörit tiesivät kertoa bändin soivan jatkuvasti valtakunnanverkossa. En ihmettele sitä, en hyvässä enkä pahassa. Muutama suu yleisössä tapaili tuttuja kertosäkeitä, kun haikea pop tulvahti silmille niin kirkkaana, kuulaana ja selkeänä kuin konepohjainen livemusiikki vain tulvahtaa voi. Vanhat kunnon sähkörummut ja syntetisoidut bassotaajuudet olivat kaikessa epäorgaanisuudessaan miksaajan märkä uni, mikä kuului hyvältä soundaavassa lopputuloksessa.

Kun tuohon pohjaan yhdistettiin iso kitarasoundi ja jumalattoman hyvä laulaja, kaikki tuli harvinaisen selväksi. Ja ellei tullut, viimeistään häpeämättömän hittihakuiset kappaleet ja venyttelevien kitarasoolojen määrä naulasivat Firevisionin teesit klubin seinään: "hyvä biisi" on noin kolmeminuuttinen musiikkiesitys, jossa kulkeva a-osa, panokset triplaava chorus sekä muut hitin ainekset esitetään ennakoitavassa järjestyksessä ja paisutellen. Firevisionin albumin voisi tsekata, mutta veikkaanpa siltikin, että pitkässä juoksussa saan paremmat kicksit muista vaasalaisista, kuten Graceskullista, Sugarrushista ja Klamydiasta.

Ensimmäisestä biisistä lähtien oli selvää, että Firevision ei ole kasassa kyseenalaistaakseen asioita. Se on bändi joka haluaa saada levyjä kaupaksi ja ihmiset tanssimaan, eikä siinä ole mitään väärää: mikä muka olisi elämän ja Firevision-popin perusaineksia, kuten rakkautta ja surua, suurempaa? Versio HIMin tuoreenpuoleisesta Heartache Every Momentista oli hämmentävä mutta musiikillisesti toimiva idea. Sääli vain, että sen kohdalla tyhjä paikka koomisuuteen saakka itsevarman, karismaattisen ja seksikkään keulakuvan kohdalla oikein parkui täyttäjäänsä. Tähdet ovat kaukana, ei niihin yllä pelkästään hyvällä äänellä.

Älköön kukaan väheksykö television mahtia. Säätämö oli täynnä ja sen täyttäneet tiesivät miten käyttäytyä ruotsalaisen The Soundsin ottaessa lavan temmellyskentäkseen. Kädet kurottivat kohti meteliä ja lavalla pöllyäviä kuontaloita sellaisella innolla, että hetkittäin tunsi joutuneensa parin reippaan vuosikymmenen takaiselle CBGB’s-klubille tai vähintäänkin Alex Coxin Love Kills -rainan kuvauksiin.

The Soundsille on jo ehditty nyrpistellä teeskentelevinä ironikkoina ja nousukkaina, jotka nyt vain sattuivat valitsemaan 80-luvun alun pop-lookin ja -soundin keinokseen menestyä. Totta onkin, että jos Maja Ivarsson on kyllästynyt Deborah Harry -vertauksiin, hänen ei ehkä kannattaisi pyrkiä muistuttamaan tätä kaikin tavoin. Mutta sinänsähän asia on täysin merkityksetön lopputuloksen kannalta. The Sounds on aivan mainio liveyhtye joka ymmärtää, että keikalle tullaan hakemaan audiovisuaalista kokonaiselämystä eikä vahtaamaan kengänkärkiä kilpaa jonkun vikisijän kanssa. Eikä The Strokesinkaan laskelmoidusta imagosta kukaan urputa.

Sitä jengi halusi ja sitä se sai. The Soundsin repertuaarista muistijälkiä jätti vain Living in America -hitti, mikä saattoi toisaalta johtua materiaalin vieraudesta, mutta riemullahan viisikon hikoilua hihattomissa paidoissaan ja mustassa nahassaan katseli. D-vitamiini sekä hyväntuulisen sähäkkä pop olivat totisesti tarpeen sinä hyytävänä iltana.

Ari Väntänen

Kommentointi on suljettu.