Rakkautta & Anarkiaa 2002

Helsinki, 19.09.2002-29.09.2002

Helsinki Film Festival eli tuttavallisemmin Rakkautta & Anarkiaa muuttaa pääkaupunkimme 11 päivän ajaksi maan elokuva-Mekaksi, sillä tarjolla on luvattoman paljon elokuvallista loistavuutta. Useita filmeistä ei myöhemmin Suomessa nähtäne, mutta tarjolla on tietysti myös ennemmin tai myöhemmin teattereihin tulevien leffojen "esikatseluja". Juhlat jatkuvat sunnuntaihin 29.9. saakka – tai itse viimeinen näytös päättyy vasta maanantain puolella. Infoa festarista nappaat osoitteesta www.hiff.fi ja parhaat arvostelut löydät tästä alta.

15. R&A -festivaalin käynnisti torstaina 19.9. rockkulttuurin perimästä kiinnostuneen popparin unelmaleffa, maineikkaan Michael Winterbottomin ohjaama 24 Hour Party People, joka käy puolidokumentaarisessa hengessä läpi Manchesterin musiikkielämän ja -bisneksen maineikkaimmat vuodet eli aikakauden 70-luvun lopusta 90-luvun alkuun. Toisin sanoen leffan keskiössä on Factory. Vuonna 1978 Tony Wilson perusti Factory-klubin, jossa soittaneita artisteja keksittiin pian houkutella levyttämään Factory Recordsiksi nimetylle, nyttemmin legendaarisen maineen saaneelle levy-yhtiölle. Vain pari vuotta pyörineen Factory-klubin raunioille perustettiin 1982 Hacienda-klubi, jonka tarina kesti yhtä kauan kuin levy-yhtiönkin, eli vuoteen 1992.

24 HPP käynnistyy suttuisesti mukadokumentoidusta Sex Pistolsin Manchesterin-keikasta, joka saa herra Wilsonin innostumaan uuden aallon meiningeistä. Kohta olikin jo pystyssä klubi, jolla soittelivat paikalliset artistit kuten Cabaret Voltaire, Durutti Column ja ennen kaikkea Joy Division (josta Ian Curtisin riistettyä henkensä muovautui New Order). Aivan siis pohjattoman mielenkiintoisen elokuvan meininki on vireä, mutta jotenkin "meitä itsejä ja meidän itsejen meininkejä" korostavalla tavalla teennäinen, kuten näiden brittiläisten rokkimuistelujen on tapanakin olla.

Elokuva jakautuu selkeästi kahteen jaksoon, ensipuolisko Factory-klubin ja Joy Divisionin valtakauteen, toinen puolikas Haciendan, New Orderin ja Happy Mondaysin kuninkuusjaksoon, jona aikana myös levy-yhtiön sisäiset myrskyt kasvoivat ulos vesilasista. Ja päätyivät siis lopulta nesteenä pyttyyn.

Juontajamaista päähenkilöä Tony Wilsonia esittämään on ikävä kyllä on erehdytty valitsemaan Steve Coogan. Tv:n brittihuumorisarjassa Alan Partridge Show (mikä-se-nyt-sit-suomeks-olikaan) Coogan huvitti katsojia itsetietoisena, sosiaalisesti monivammaisena idioottijuontajana, mikä rooli on tuiki tiukasti liimautunut hänen kasvoihinsa ja hahmoonsa kaikkien sarjaa seuranneiden mielissä. Liian usein Wilson/Coogan tuntuu vitsiltä, ja mauttomalta sellaisesta. Myöskään Ian Curtisia esittävä Sean Harris ei ansaitse täysiä kehuja, sillä vaikka hän onkin opetellut tarkasti Curtisin (lähes tragi)koomisella tavalla omalaatuisen lavaliikehdinnän, ei roolityössä ole fyysisen olemuksen sisällä kuin tyhjyyttä. Mies ei ole laisinkaan paikalla. Edesmennyt Factoryn housetuottaja Martin Hannett on huomattavsti todempi hahmo, niin ikävältä jätkältä kuin hän vaikuttaakin.

Filmillä vilahtavat myös The Fallin Mark E. Smith Haciendan jonossa, Buzzcocksin perustajajäsen Howard Devoto vessan siivoojana ja Tony Wilson ihan omana itsenään. Kuvaaja Robby Müller tallensi elokuvan osin digivideolle tavoittaakseen parhaan läheisyysvaikutelman ja onnistui siinä erinomaisen hyvin. Ja kunhan hieman odotatte, lähtee tämä myös viralliseen levitykseen.

Joy Divisionin Love Will Tear Us Apart kuullaan myös (ainakin) kahdessa muussa R&A-elokuvassa, vaikka ne jenkkilästä tulevatkin. Toinen on nuoren debyyttiohjaajansa Richard Kellyn käsikirjoittama Donnie Darko.

Se sijoittuu pääosin vuoteen 1988, jolloin USA:ssa ei ilmeisesti tehty musiikkia laisinkaan; Joy Divisionin lisäksi ääniraidalla soi Echo & the Bunnymenin upea The Killing Moon, raidat Tears for Fearsiä ja Duran Durania sekä yksi viisu aussibändi The Churchiltä. Donnie Darko on tarina teinistä, jolle jättimäinen ja umpiruma jänis kertoo minuutintarkan ajankohdan neljän viikon päästä tulevalle maailmanlopulle.

Ulkona yöllä pupun turinoita kuunnellessa tipahtaa tyhjältä taivaalta jumbojetin moottori Donnien tyhjään punkkaan, mutta muuten tapahtumat ovat varsin arkisia. Siis aivan jokapäiväisiä ja tavallisia, mutta äärimmäisen hallusinogeenisessä valossa näytettyjä. Tavalliseksi lasken myös sen, että Donnien täytyy aikamatkailla suuntaan ja toiseen asioita säätämässä. Ei mitään lasten scifiä, vaan älyllinen friikkielokuva vailla vertaa, enemmän epävarmuutta kuin pelkoa herättävä tarina, jossa naurunpaikkojakin on yllin kyllin. Kuin kevyt-Lynchiä, on joku tästä sanonut, ja joku toinen väittänyt sarjakuva-Lynchiksi. Tuottajana toiminut Drew Barrymore äidinkielenopettajan roolissa on parempi kuin huonoimmillaan (eli yleensä ). Hankkikaa ihmeessä käsiinne vaikkapa DVD:nä, jos eivät ymmärrä tätä teatterilevitykseen pistää.

Kolmannen kerran Love Will Tear Us Apart soi pätkässä Series 7: The Contenders. Se on kuvaus raa’asta jenkkiläisestä tositv-sarjasta, jossa sotu:n perusteella arvotut osallistujat joutuvat listimään toisiaan. Ja eiköhän sitten kaksi näistä tyypeistä ollut goottihenkisinä kouluaikoinaan luokkakavereita, jotka näytetään tanssahtelemassa kyseistä biisiä tekemällään videolla. Biisi taitaa siis yhä nykyäänkin olla "vähä in".

Hienosta Kurt & Courtney -dokkarista ilmeisesti joka ikiselle tutuksi tulleen Nick Broomfieldin uusin dokumentti Biggie & Tupac selvittää rap-herrojen Smalls ja Shakur murhiin johtaneita seikkoja ja olosuhteita. Taas on Broomfield osannut tunkea pitkän nokkansa vähän joka paikkaan ja saanut kaivettua esiin niin ankaraa aineistoa, että sen perusteella Biggie Smallsin perikunta on haastanut Losin poliisilaitoksen oikeuteen. Kyseessä kun ei lopulta olekaan pelkästään itä- ja länsirannikon rap-piirien väliset velkasaatavat sun muut kahnaukset, vaan mukaan on sotkeutunut myös läpeensä korruptoituneen LAPD:n paskalakkikunnan pohjasakka. Myös oletettua murhien tilaajaa, Death Row Recordsin pomoa Suge Knightiä käydään haastattelemassa vankilassa, mikä nakki ei ollutkaan mikään kauhian helppo järjesteltävä. Vahvaa infoa paksulla aksentilla.

Helsingissä lähtee kaupalliseen pyöritykseen jo ennen festivaalin päättymistä Stacy Peraltan dokumentti Dogtown And Z Boys, jonka kohderyhmä on suuri: kaikki skeittarit ja kaikki niiden kaverit. Tästä Dog-karista on aivan turha lähteä etsimään elokuvallisia arvoja – siis edes dokumenttielokuvallisia arvoja. Dokkari maalaa skeittauksen historian 70-luvun puoliväliin saakka, mutta tapahtumien todellisesta aikajärjestyksestä, tai edes suorista syistä ja seurauksista, ei ota selvää kyllä sikakaan.

Pääasiana on kehnotasoisten, mutta historiallisten filminpätkien vauhdikkuus ja skeittarilegendojen esittely. Varhaiset legendahahmothan aloittivat surffauksesta, josta tehdään perinpohjin selkoa, kaivellen Los Angelesin surffausjengien ja heidän "omien rantojensa" syntyä. Sitten piti vain keksiä "sidewalk surfboard", jonka alle keksittiin 1972 pistää polyuretaanipyörät ja loppu on historiaa. Ja kevyestihän sen läpi vilaisi, mutta toiste ei kirvehelläkään.

Taannoin ajautui käsiini Tindersticksin kerrassaan mainio, aavemaisen tummahenkinen albumi, joka oli tehty soundtrackiksi Claire Denisin elokuvaan Trouble Every Day. Albumin "picture track" paljastui yllättäen mainettaan köykäisemmäksi, kerronnaltaan kökkiväksi filmiksi, jonka kuvallisesta annista ei kuitenkaan moitteen sanaa keksi. Seksiä, murhia, kannibalismia ja muuta mukavaa voisi kaataa niskaani paljon inspiroivammallakin tavalla.

Festivaalin yllättävin megavaikuttaja oli kolmituntinen Atanarjuat – The Fast Runner, joka pohjautuu Pohjois-Kanadan inuitien eli vanhasuomeksi eskimoiden vanhaan kansantaruun, ja se on historian ensimmäinen elokuva, joka on myös tehty eskimoiden omalla kielellä. Näyttelijät ja pääosa teknisestä henkilöstöstä on paikallisia tyyppejä. Tapahtumaympäristö on hi-techiä edeltävältä ajalta ja elämä koostuu vain olennaisesta: lisääntymisestä ja metsästyksestä, ja niihin linkittyvästä vallanhimosta. Ihminen oli yhtä kehno jo ennen teknologian esiinmarssia: hyvät hyviä ja kusipäät kusipäitä.

Näistä vähistä elementeistä on saatu rakennettua aivan ilmiömäisen jäntevä ja lumoava elokuva, vaikka tapahtumien sinällinen vauhti on kivikautista tasoa. Eivätkä murhat ja raiskaukset ole vain nykyajan pahan elokuvakoneiston keksintöä, vaan kyllä niitä tässäkin tehdään ja nähdään. Luku sinänsä on 20-minuuttinen, upeasti kuvattu takaa-ajokohtaus, jossa kilpaa kiitävien autojen sijaan kolme turkiksiin pukeutunutta pahista ajaa takaa alastonta päähenkilöä vesilammikkojen läikittämällä jäätiköllä. Ei turhaan saanut Cannesissa 2001 Camera D’Or -palkintoa. Kerrassaan loistava.

Osa 2

Muutama mainitsemisen arvoinen esitys tuli taas nähtyä. R&A on aikojensa alusta asti tarjoillut sekä hyvää että vähemmän hyvää silmänruokaa, mutta huonon tarjonnan osuus tuntuu tällä kerralla olevan harvinaisen pieni. Tai sitten olen vain onnettaren lempipoika, vallaton tuuriveikko. Jotain haukuttavaakin piti silti keksiä…

Gaspar Noén kohua ja inhoa Cannesissa herättänyt Irréversible on hyvinkin hässäkkänsä ansainnut, mutta olennaisinta on se, että inhottavuuksien takaa paljastuu hieno, äärimmäisen tehokkaalla tavalla väkivallan vastainen elokuva. Irréversiblen tuominneet eivät näe metsää puilta, elokuvaa kahdelta äärimmäisen vastenmieliseltä kohtaukselta. Toisessa kohtauksessa näytetään kuvottavan pikkutarkasti, kuinka ihminen hakataan täysin tohjoksi ja toisessa vietetään lähemmäs kymmenen minuuttia psyykkisesti ja fyysisesti äärimmäisen sadistisen ja niljakkaan raiskauksen parissa.

Alkupuolella tuli yökkivä olo jo pelkästään käsivaralla pidellyn kameran karusellileikistä ja stroboskooppimaisesta valaistuksen käytöstä. Yhtenä selityksenä pyöritykselle voi antaa henkilöiden kokkelipäisen mielentilan kuvauksen, mutta aivan yhtä hyvin voi väittää pyrkimyksenä olevan yksinomaan tuottaa katsojalle mahdollisimman pahoinvoiva olo. Elokuvan raakuudet sijoittuvat ennen puolta väliä, ja loppu on perin auvoisa, sillä varsin pitkät kohtaukset näytetään käänteisessä järjestyksessä. Se on erinomainen keino tehdä tutkielma väkivallasta ja sen seurauksista. Lopussa jätetään ihminen katselemaan sitä positiivista tilaa, joka ennen katastrofeja vallitsi, mikä ratkaisu tehoaa paitsi väkivallan vastustajiin, ehkäpä hyvinkin myös sen ihannoijiin. Eli onnellisesta "lopusta" ei jää hyvä mieli kenellekään.

Toinen ehdoton huippu oli argentiinalaisen Fabien Bielinskyn Nine Queens, joka on kovasti sukua David Mamet’n (Pelin henki, Espanjalainen vanki) hienoille, huijauspainotteisille rikoselokuville, mutta itse asiassa niitä parempi. Syy on yksinkertaisesti siinä, että Hollywoodin koneisto pystyy muokkaamaan parhaidenkin tekijöiden elokuvista amerikkalaisia laatutuotteita, joista huokuu tehtaan tuoksu ja liukuhihnan maku. Nine Queensissä on vahva ammattimaisen käsityön leima, se elää ja on totta, sillä on sydän.

Pääosissa on ammattilaishuijari ja hänen oppipoikansa, jotka ensin esittelevät katsojalle pikku huijausjänkien tekemistä, niiden keinoja ja psykologiaa, minkä jälkeen he tarttuvat isomman luokan vilunkitehtävään. Käsikirjoitus on taivaallisen viihdyttävä ja syvä, myös katsojaa huijataan oikein ankarammalla kädellä. Ohjaustyyli antaa näyttelijöidenkin olla todellisia, lihaa ja verta. Mukana on myös paljon syvempää filosofointia huijaamisen ja varastamisen epäoikeutuksesta tai oikeutuksesta kuin jenkkituotoksissa. Aivan loistava.

Huomattavasti niukemmin kehuja ansaitsee japanilaisen animen parissa nimensä tehneen Mamoru Oshiin elävien näyttelijöiden kanssa tehty reality-tietokonepeliseikkailu Avalon. Kuvausjälki on manipuloitu tietokoneitse, mitä kautta pelin taistelijat muuttuvat osuman saatuaan litteiksi ja murentuvat bittipölynä maahan. Kokonaisuus on nastan näköinen pitemmänkin aikaa, mutta juoneen olisi ehdottomasti pitänyt satsata enemmän. Varsinkin loppuratkaisussa on ainesta, mutta ikävä kyllä aineksista ei ole vaivauduttu tekemään kunnon sapuskaa.

Alvin Ecarman Lethal Force on jenkkiläinen, hyvin kotivideomainen halpaleffa, jota kerrotaan festivaaleilla kehutun sekä yleisön että raatien toimesta. Festivaalikatalogi kuvaili, että tämä "blaxlbloitaatio-kung-fu-sergioleone -vaikutteinen toimintapläjäys" sisältää "nauruhermoja kutkuttavaa huumoria". Kertomatta jäi se, että Lethal Force tehty yksinomaan koulupoikamaisen huumorin merkeissä, kieli niin tiukasti poskessa että melkein läpi menee. Huumori ei edes ole kovin hyvää, vaikka se toki naurattaakin. Huonouteen pitää osata valmistautua. Minä lähdin pettyneenä kesken pois.

Osa 3

Pari elokuvaa on nyt pakko vielä käsitellä – ja kehua tosiaan sitä, että huonoja elokuvia R&A:ssa tuntui tosiaan tällä kertaa olevan prosentuaalisesti huiman vähän. Festarista siis selvittiin paitsi hengissä, myös onnellisina.

Kalifornialainen transu Angel Benton (os. Robert Stephens) voitti taannoin Britney Spears -lookalike-kisan. Palkintona vara-Britney lunasti lipun ja backstage-passin miss Spearsin konserttiin. Imitaattori heitettiin kuitenkin ulos ennen kuin hän ehti tavata idolinsa. Tämä kaikki on totta, mutta amsterdamilaissyntyinen Ludi Boekan keksi kehitellä tapauksesta huiman keitoksen, valedokumentin ja road-movien ristisiitoksen nimeltä Britney, Baby, One More Time, jossa vara-Britneystä tehdään tv-tähti. Se on äärimmäisen upea camp-paketti, jossa tyyli ja/tai tyylittömyys ei rakoile, vaan mopo pysyy koko ajan mainiosti hallussa. Mahtavan hekotuttava suurherkku.

Festivaalin kovasti odotettu sarjakuvaelokuva oli Pascal Morellin ohjaama Corto Maltese: La Cour Secréte, luotisuora käännös Hugo Prattin albumista Corto Maltese Siperiassa. Itse olen epäpätevä muodostamaan asiasta kauhean analyyttistä mielipidettä, mutta asian tiukempien harrastajien kommentteja pystyin myötäilemään. Suurin ammattilaisten kysymys oli se, miksi tämä Corto Maltesen seikkailu piti elokuvallistaa niin tarkalleen yksi-yhteen, että paperin maku ja painomusteen haju filmillä vain käryää. Ihan pätevä teknisenä suorituksena, hienoisesta kökkötraktoriudestaan huolimatta, mutta sydän jäi kyllä puuttumaan.

Omia megamissauksiakin pitää tietysti muistella ja harmitella. Äärimmäisen hienoksi kehuttu Robbie Williams -dokkari Nobody Someday pääsi vilahtamaan ohitse silmieni, vaikka sen tiirailuun tarjottiin kaksikin eri mahdollisuutta. Minulla on nyt paha mieli. Voisiko joku lohduttaa?

Kommentointi on suljettu.