Nummirock 2005

24.06.2005-25.06.2005 Nummijärvi

Nummijärvellä jo ties kuinka monennetta kertaa järjestetty metallifestari Nummirock on vihdoin parin notkahdusvuoden jälkeen pääsemässä takaisin jaloilleen ja perusasioiden ääreen. Enää ei lavoilla nähdä Apulantaa, Zen Cafea tai muuta pop-homostelua, vaan bändislotit oli täytetty sillä, mistä Nummirock on tullut tutuksi: hevillä ja metallilla.

Fri-bituary

Ensimmäinen tsekkaamani bändi oli pikkulavan Skyward, jonka settiä jaksoin seurata parin biisin verran. Rasittavan kuuloisella naispuolisella yliäänivokalistilla varustettu yhtye soitteli jotain melodisen hevin ja power metalin välimaastossa soutavaa puolihuttua. Älytön kaiku laulussa teki siitä lähinnä koomisen, vaikka ilmeisesti yritystä oli jonkinasteiseen mahtipontisuuteen. Kun yksi kielisoittajista spiikkasi seuraavaa biisiä aloittaen kiittämällä (jotain vitun) jumalaa lämpimästä festarisäästä, tuli allekirjoittaneen mitta täyteen. 666.

Seuraavaksi oli kakkoslavalla vuorossa "superkokoonpano" Wintersun. Kyseessä on siis Ensiferumista tutun Jari Mäenpään uusi bändi, jossa rumpujen takana loistaa Rotten Soundin Kai Hahto. Toisessa kitarassa ja bassossa heiluvat jannut Northerista ja Imperanonista. Talviaurinkoa ennen lavoilta olivat poistuneet mm. Mokoma ja Norther, jonka nokkahahmon välispiikit tyyliin "onks kaikki kännissä?" ja "vittu tääl on kuuma!" eivät olleet omiaan juoksuttamaan allekirjoittanutta leirimme perustamistoimista varsinaiselle festarialueelle. Mäenpään ilmiömäisten vokaalien sekä useiden keikkojen mukanaan tuoman livesoittovarmuuden säestyksellä Wintersun soitti kelpo setin multimelodista ja nopeahkoa talvimetallia, mikä kuitenkin sopi ihan hyvin lämpimän kesäiseen alkuiltaankin.

Päälavan Suomi-ilmiöstä vastasi Kotiteollisuus, jonka soundit olivat raskaammat kuin aiemmilta näkemiltäni keikoilta muistin niiden olevan. Kitara ja basso murisivat kuin death metal -bändillä konsanaan ja ehkä osittain tästä syystä viihdyin normaalia pidempään seuraamassa bändin keikkaa. Tai sitten syynä oli vieressä tapahtunut testosteroniperformanssi kahden kalsarisankarin heittäessä ripaskaksi keskellä nurmikkoa.

Kotiteollisuuden välillä keikkasetistä poissakin pitämä nakkikiskahitti Jos sanon kirvoitti nousuhumalaisen yleisön huulille sen kuuluisan perkeleen suht vaivattomasti. Myös uuden 7-levyn hitit Vieraan sanomaa -biisin johdattamana saivat fanit huutamaan samaan tahtiin muhkeapartaisen Hynys-Jounin (joka siis soittaa kitaraa!) mukana. Hynysen välispiikit olivat onneksi sitä vanhaa tuttua vittuilua ja paskanjauhantaa mikä ainakin itselleni luo ison osan Kotiteollisuuden keikkaviehätyksestä. Ja eihän Lepran murteella vääntävää rokkihumalikkoa voi kovin paljoa dissata.

Kotiteollisuuden jälkeen piti kiirehtimäni Obituary-haastatteluun backstage-alueelle, joten kakkoslavalla niittänyt Viikate jäi tällä kertaa tarkastamatta.

kaveritObituaryn vokalisti John Tardyn kanssa tekemäni haastattelun jälkeen odottelin innolla hetkeä, jolloin pääsisin näkemään bändin toistamiseen livenä. Eka kerta oli nimittäin aikoinaan myös ensimmäinen festarikokemukseni, kun Floridan death metal -legenda soitti Giants of Rockin jälkimainingeissa (ja sen jälkeen loppuneessa) Power of Rockissa Hämeenlinnassa vuonna 1994.

Kun bändi asteli lavalle, tulvivat mieleen muistot tuosta aiemmasta keikasta Ahveniston moottoriradalla. Yksitoista vuotta oli eniten kuluttanut kitaristi Allen Westiä, jota en ollut aluksi edes tunnistaa, vaan ensimmäinen reaktio miehen olemuksesta oli tyyliin "kuka helvetin narkkariroudari tuolla käppäilee?". Sen verran elähtäneeltä West vaikutti ketjupolttaessaan tupakkaa koko keikan ajan. Sen sijaan tuuhean viikinkiparran kasvattanut toinen kitaristi Trevor Peres vakuutti täydellisesti tutun pistävän katseensa sekä etenkin armottoman lavakarismansa ja jatkuvan moshauksen ansiosta. Basisti Frank Watkins on toiminut Obituaryn tauon aikana kuulemma vakuutusmyyjänä tms. pukupellenä, mutta lavalla miehen tuima ilme ja tyly bassonkuritus kielii aivan toisenlaisesta keinottelusta.

obituaryObituary aloitti keikkansa uuden Frozen in Time -levyn instrumentaali-introlla Redneck Stomp, jonka jälkeen maailman paras death metal -vokalisti Tardy asteli lavalle tuttu megatukka hulmuten ja aloitti kuolonjuhlat. Miehen mieletön (sanan kaikissa merkityksissä!) ääni ei ollut muuttunut tippaakaan kymmenen vuoden aikana ja lavamaneerit olivat myös yhtä vaikuttavat kuin ennenkin. Threatening Skies, Chopped in Half, Cause of Death ja Solid State olivat vain osa lähes täydellistä puolitempoista death metal -vyörytystä, jonka Obituary runttasi raadonnälkäiselle yleisölle, jota ei jostain syystä ollut kuitenkaan kovin paljoa siunaantunut keikkaa seuraamaan. Helmiä sioille, perkele. Bändi soitti pari biisiä uudeltakin levyltä, ainakin Insane-videobiisin tunnistin niistä. Jäin tosin kaipaamaan levyn ekaa biisiä On the Floor, joka livetilanteessa olisi varmasti tappovarma niskannyrjäyttäjä. Kun Obituary vielä pieksi ilmoille debyyttinsä keikkahitit Turned Inside Out ja Slowly We Rot, olin viimeistään myyty ja palvonnan eleitä täynnä sekä fyysisesti että henkisesti. Nummirockin 2005 ehdottomasti paras keikka.

Obituaryn ryöpytyksen jälkeen piti ottaa hieman aikalisää leirissämme, mutta vain palataksemme pian takaisin alueelle seuraamaan Kuopion konepervojen eli Turmion kätilöiden keikkaa. Olin todistanut yhtyeen teknorytmeillä ryyditettyä demppausmetallia pari kertaa aiemmin livenä Kuopiossa sekä Turussa, ja klubiolosuhteissa bändin strobohelvetti pääsee oikeuksiinsa. Suomen yöttömässä yössä bändin valoshow ei kuitenkaan päässyt samoihin mittasuhteisiin, mutta muu visuaalisuus bändillä olikin sitten enemmän kuin kohdallaan. Basisti näyttää lähinnä Mad Maxista karanneelta cyberpunkkarilta, kitaristi paskassa rypeneeltä Ted Bundyn parhaalta kaverilta, toinen laulaja MC Raaka Pee ylipaistetulta thrash-ravulta ja ilmeisesti paikkansa bändin livekokoonpanossa vakiinnuttanut vokalisti Spell G siltä transulta, joka diggaili reheviä neitoja Uhrilampaat-leffassa. Eli suht mielenkiintoinen porukka jo pelkästään visuaalisesti.

turmio itteBändin häpeilemättömästi Rammsteinilta ja White Zombielta lainaama konemetalli toimi kuitenkin Nummirockin illassakin ja mikäpä siinä oli kuppia ottaessa kun jyräriffi toisensa jälkeen syöpyy tajuntaan. Keikalla vedetty biisi Sika kiteyttää oivasti Kätilöiden "filosofian", ja kun encorena mätetty hittisinkkubiisi Teurastajan aikana Spell G repii peniksensä ympäri kiinnitetyt teipit irti ja elostelee pelkät rikkinäiset verkkosukat jalassa, olemme selkeästi saavuttaneet noin seitsemännen seksuaalisuuden tason turmion tiellä.

Päälavan toinen ulkomainen pääesiintyjä perjantaina oli viime syksynä Nosturissa toista tulemistaan jäätävästi esittänyt ruotsalainen Dissection, jolle ilmeisesti jokainen keikka on kuin rituaali. Ainakin sen perusteella, että nelikko piti jonkinlaisen seremonian takahuoneteltassaan ennen keikkaa vahvatuoksuisten kynttilöiden lemutessa backstage-alueelle. Melko vaikuttava näky kyllä, kun neljä mustiin pukeutunutta synkkää miestä seisoo suitsukepöydän ympärillä hiirenhiljaa, välittämättä ympärillä olevasta hälystä.

Dissectionin nihilistinen mutta melodioita täynnä oleva dark/black metal toimi yllättävän hyvin ulkoilmassakin, vaikka toisaalta pimenevä ilta antoi oman demonisen lisänsä monikansallisen yhtyeen suoritukseen. Bändin ainoa perustajajäsen, nokkahahmo sekä ideologinen ja musiikillinen johtaja Jon Nödtveidt ravasi ympäri lavaa kiihottaen festarikansaa hurmokseen kanssaan. Uuden Maha kali -biisin toimivuus livenä alkaa olla jo pelottavaa luokkaa, vaikka kappale eroaakin vanhemmasta Dissection-materiaalista rokkaavammalla otteellaan. Muuten bändi soitti jälleen lähes koko tuotantonsa (pari kokopitkää + yks minicd) kaikkensa antaen. Toisen kitaristin Set Teitanin eloton katse ja tuima olemus on jotain mikä muistuu mieleen usvaisen humalankin lävitse.

disuViimeinen bändi perjantaina omalta osaltani oli välittömästi Dissectionin setin jälkeen pikkulavalla aloittanut kuopiolainen Shade Empire, joka tiesi miten yleisö saadaan alusta asti kiinnostumaan suht tuntemattoman bändin keikasta: ekana biisinä vedetty Metallican Blackened keräsi kolmoslavan suurimman yleisön. Koskettimilla maustettua dark metallia pimeään yöhön – bueno. Ja laulajahan on Suomen komeimpia nuoria miehiä!

Sat-enced

Nummirockin toisen päivän avasi pääkaupunkiseudun angstimasiina Velcra, jonka koneita ja aggrometallia yhdistelevä keitos on varmasti hirveää kuultavaa turbokrapulassa, mutta koska olen teräsmies, kuuntelin ko. esitystä sujuvasti leirintäalueelta käsin. Lauantaina kykenin suoriutumaan alueelle päälavalla toisena esiintyneen Ajattaran keikalle. Pienehköön huhumyllyynkin joutunut bändi kuritti perussetin ilman sen kummempia manööverejä. Jotenkin bändin keskitempoisesti etenevä mustakuolometalli sopii parhaiten hämyiseen klubiin kuin keskikesän auringonpaisteeseen. Joskus haluaisin kuulla Ajattaran soittavan coverina jonkun biisin Bathoryn klassikkolevyltä Under the Sign of the Black Mark, sillä jonkin verran bändi on velkaa ainakin biiseille Enter the Eternal Fire, 13 Candles ja Call from the Grave.

PCViime vuonna Pain Confessor esiintyi Nummirockin pikkulavalla sateessa heti Morbid Angelin jälkeen. Keikkaslotti ei ollut ehkä kaikkein otollisin ja se näkyi myös silloin yleisön määrässä. Tänä vuonna bändi kapusi astetta korkeammalle ja pieksi melodista death metaliaan kakkoslavalla. Keikka keikalta toimivammaksi livebändiksi hioutuva mättöryhmä vakuutti jälleen, vaikka plakkarissa on vasta viime vuonna ilmestynyt debyyttilevy. Nummirockin keikalla bändi soitti myös pari uutta biisiä, joista toisen spiikkaus löi melkein kiljut väärään kurkkuun. Powder Burns -niminen veisu kun on myös kaikkivoipaisen Bolt Throwerin biisi ja ehdin jo melkein varustautua BT-coverin viemään itseni eturivin moshpittiin. Heti alun jälkeen havahduin kuitenkin todellisuuteen ja totesin Pain Confessorin tulevankin julkaisun olevan hyvällä pohjalla, jos sille Powderin tyyppistä materiaalia ollaan säveltämässä. Ekan levyn ruoskinnat Soul Eraser ja Poor Man’s Crown saivat yleisön puimaan nyrkkiä tai vähintään nyökyttelemään hyväksyvästi rokkipoliisi-tyyliin.

Kiputunnustajien jälkeen siirryin aitiopaikalle seuraamaan irlantilaisen pakanametallibändi Primordialin debyyttikeikkaa Suomessa. Alun perin olin yllättynyt siitä, että tämä bändi ylipäätään oli buukattu Nummirockiin, sillä vaikka Primordialilla on useita levyjä diskografiassaan, on sen suosio ja tunnettuus Suomessa hyvinkin underground-tasoa. Tämä näkyi myös yleisön määrässä, joka päälavan edustalla oli hävettävän pieni. Tästä huolimatta irkkupakanat vokalisti Alan Nemtheangan johdolla heittivät todella omistautuneen keikan. Varsinkin laulajan täydellisen totaalinen eläytyminen biisien suvantokohtien melankoliasta raskaampien jyräysten aggressioon oli todella hienoa seurattavaa. Respect!

PrimordialBändin tenho tarttui myös eturivin fanijoukkioon, vaikkei Primordialin biiseissä olekaan mitään yhteishuudatuskohtia tms. helppoa tarttumapintaa. Kelttimelodiat ja mahtipontiset taisteluveisut veivät kuitenkin allekirjoittaneenkin mennessään. Keikan jälkeen Nemtheanga bändikavereineen käväisi leirissämmekin maistelemassa suomalaista juomakulttuuria. Viskinhimo vei irlantilaiset kuitenkin takaisin backstagelle.

Yksi kesän keikkahirmuista eli Stam1na nousi kakkoslavalle seuraavana sekoittamaan thrashin ja suomimetallin hybridikeitostaan. Huolimatta vammaisista yhtenäisistä keikkahaalareista on bändin liveaktiviteetti noussut jo ties kuinka moneen potenssiin debyyttilevyn suosion sekä enenevän keikkamäärän myötä. Stam1nan hitit, kuten Kadonneet kolme sanaa, Koirapoika ja Erilaisen rakkauden todistaja, kalpenivat kuitenkin loppua kohden mentäessä heitetyn "slovarin" Kaikki kääntyy vielä parhain päin, rinnalla.

Sitten oli vuorossa reilun tunnin mittainen hengähdystauko ennen Teräsbetonin keikkaa, sillä vaikken saksalaista power metal -ryhmittymä Freedom Callia ole koskaan livenä todistanutkaan, ei bändin geneerinen tuplabasarijyystö jaksa herättää minkäänlaisia tuntemuksia.

terisTeräsbetonillakin mahtaa olla melko työläs kesärupeama kaikissa festareissa ja kissanristiinnaulitsemistilaisuuksissa, joihin bändi on buukattu. Muutama viimeisin kerta, kun bändin olen livenä todistanut, on heidän settinsä ollut perusvarma mutta täysin yllätyksetön. Niin Nummirockin kakkoslavallakin, joka oli bändille aivan liian pieni esiintymispaikka. Ennemmin olisi ollut sopivampaa vaihtaa Primordialin ja Teräsbetonin soittopaikkoja. Esimerkiksi vaihtelevat cover-biisit voisivat elävöittää Teräsbetonin esiintymisiä mielenkiintoisimmiksi, varsinkin kun lavashown ulkomusiikillinen anti perustuu edelleenkin vain soittajien paljaisiin rintoihin. Olisivat edes naisia, öhhöhö (sori).

Nummirockin 2005 päälavan toiseksi viimeinen esiintyjä saapui toiselta puolen Eurooppaa, Portugalista asti. Kolme kertaa aiemminkin Suomessa (kerran myös Nummirockissa) vieraillut Moonspell on yksi goottimetallin suurimmista nimistä tänä päivänä, ja bändi onkin perustettu jo lähes 15 vuotta sitten ja suoltanut julkaisuja tasaiseen tahtiin vuosien mittaan. Pimenevässä, lämpimässä kesäillassa Moonspellin musiikki toimii kuin malariatauti, kaapaten maagiseen syleilyynsä muitakin kuin eturivin mustahuulityttöjä. Bändi soitti kiitettävästi myös vanhaa materiaalia, ja ainakin Wolfshade sekä Fullmoon Madness yllättivät allekirjoittaneen. Toki bändin pakkohitti ja helvetin kova sotaveisu Alma Mater herätti myös suuria tunteita. Ehkäpä keikan aikana Primordialin Alanin jatkuvalla syötöllä tarjoama viski myös oli osasyynä Moonspell-kokemukseni mahtavuuteen.

moonspellItselleni vieläkin käsittämättömästä syystä kakkoslavalla viimeisenä soittanut turkismetallijoukkio Turisas jäi täysin väliin itseltäni. Se ei mikään katastrofi ollut, koska olen jo todistanut pari keikkaa bändiltä.

Festarin päätösbändinä soitti oikeutetusti hautajaisiinsa matkalla oleva Sentenced, jonka setin todistin juuri pari viikkoa aiemmin Sauna Open Airissa. Sentencedin lavameininki oli mielestäni selvästi energisempää kuin Saunassa, vaikkei sielläkään muniin puhalleltu. Poikkeuksena kummallakin keikalla kitaristi Tenkula, joka näytti suoraan sanoen kuin kesämökiltä repäistyltä huru-ukolta.

Saunassa jäi viimeinen biisi eli End of the Road soittamatta, mutta Nummessa se kuultiin loppuyön pimeinä tunteina ja koettiin suurina tunteina (eh, keksin sanaleikin). Suuremmin taisi kuitenkin valtaosaa yleisöstä liikuttaa surumielisistä surumielisin kappale No One There, jonka aikana yhden jos toisenkin huulilla nähtiin poskien kosteusvaurioista aiheutuvaa väpätystä. Yllärinä Senarit soittivat setin puolivälissä myös pitkään keikkapannassa olleen Iron Maiden -lainan The Trooper, joka sytytti oldskoolimmatkin fanit. Sentencedin setti oli rujon kaunis lopetus tämän vuoden Nummirockille.

Teksti: Jussi Helenius
Kuvat: Susanna Ravander

Kommentointi on suljettu.