Jane’s Addiction

22.10.2003 Cirkus Teatern, Tukholma, Ruotsi

Objektiivinen journalistiikka ei päde tässä kirjoituksessa. Olen odottanut tätä päivää kolmetoista vuotta. Klaanimme on matkannut tänne kaukaa; astellut alas vuorilta ja uinut merten yli. Nyt on aika polttaa karmaa ja kohentaa tulta. Tänään olemme Janen lapsia, riippuvaisia hänen sanoistaan.

Illan tapahtuman näyttämöksi on valittu Tukholman Cirkus. 1700-paikkainen amfiteatterimainen pramea pytinki ei täyty aivan ääriään myöten, mutta ilmapiiri on innostunut ja välitön. On tullut aika hiljentyä ja lausua rukous. Valomies himmentää valoja. Viheltely ja huutelu vaimenee. Yhtäkkiä tuttu bassolinja vuosimallia kasikasi kehräytyy ulos ämyreistä. Up The Beach nostaa karvat pystyyn ja kääntää ne vinoon. Lavalta erottuu kolme hahmoa. Kitaristi Dave Navarro, Stephen Perkins kannujen takana ja Chris Chaney nelikielinen kaulassa. Yksi uupuu joukosta. Navarro lähtee välittömästi avausbiisin loputtua liikkeelle ja ruhjoo Stop!:in ensimmäiset sävelet. Korsettiin pukeutunut Perry Farrell juoksee varjoista ja huutaa "HERE WE GO!" Siinä he ovat. Vittu, Jane’s Addiction.

Keikka jyrähtelee käyntiin ja nostaa kierroksia, vaikka Perry tuntuu pidättelevän ääntään. Viikkoa aiemmin Jane’s Addiction joutui perumaan Madridin keikkansa äijän sairastuttua. Alussa hölkätään. Ain’t No Right on jo juoksua bussipysäkille, mutta True Nature on itsetuhoista rynnimistä autojen alle. Chaney runnoo bassorukkaansa kuin vaimonhakkaaja. Pian on rauhoittumisen paikka ja aika kaivella menneitä. Mr. Farrell muistelee ääneen bändin edellistä Ruotsin-keikkaa, jolloin he olivat niin köyhiä, että heidän piti varastaa ruokansa. Been Caught Stealing; koirat haukkuu ja varkaiden karavaani kulkee.

Tästä liu’umme alkuspiikkiin ja hypnoottisesti jurmuavaan bassolinjaan. "At this moment… you should be with us…" Three Days, Janen eeppinen heimon koollekutsu, on alkanut. Tribaalirummut käyvät ja biisin progressiivinen rakenne iskee jatkuvasti isompaa vaihdetta silmään. Stephen Perkins on tulessa. Dave Navarro nousee Perkinsin rumpusetille takomaan rytmiä hänen kanssaan. Hyeena huutaa eroottisesta Jeesuksesta. Ihmiset itkevät onnesta. Taikaa, mies, taikaa.

Tämän jälkeen bändi vatvoo akustisena Everybody’s Friendin ja Just Becausen ja antaa viileän tuulen puhaltaa ylikuumentuneen yleisön seassa. Sitten ovat vuorossa uusimman levyn nimikkobiisi Strays sekä Riches. Varsinainen keikka päättyy Assuanin padon kokoiseen kitaraseinään. Perryn lähtölaskenta ("three…four!") aukaisee taivaan, helvetin ja muut perkeleet. Ocean Size on, vittu, Sergei Bubka: täysin ylittämätön. Se on sitä vieläkin, vaikka biisi on tehty jo 15 vuotta sitten. Korvissa kaikuu ja viheltää ja ulvoo, enkä varmasti ole ainoa.

Kansa vaatii lisää. Bändi luuhaa takahuoneessa luvattoman pitkän ajan, mutta astelee sääntöjen mukaisesti takaisin parrasvaloihin. Mountain Song toimii juuri kuten pitääkin. Jytinää Stokiksessa. Perry Farrell poseeraa musta korsetti päällään monitorilla seisten ja hulauttaa kurkkuunsa valtavan määrän Jägermeister-pullostaan. Jätkä on juossut koko keikan ajan edestakaisin ihmisiä kättelemässä ja silmiin katselemassa. Toisena ja vikana encorena se sitten tulee: Jane Says. Täytyy myöntää, että tämänkin aikamiehen silmäkulma kastui. Mikä lienee ollut, veto varmaan… Pian kaikki on ohi. Kuin uni, joka saattoi tapahtua oikeasti. Salaseura on kadonnut.

Jane’s Addictionin keikka ei ole vain keikka. Jane’s Addiction livenä on matka ja kotiintulo. Se on lompakko ja baaritiski. Se on juhla. Se on outo tatuointi aamulla herätessäsi. Se jättää jäljen. Siinä lukee Jane.

Katso myös netistä: www.janesaddiction.com

Ju(h)ana Hurula

Kommentointi on suljettu.