Ilosaarirock 2003

12.07.2003-13.07.2003 Joensuu

Perjantai meni säätämiseksi, vaikka olimme liikkeellä jo hyvissä ajoin. Koko päivän matkustettuamme pääsimme hotellille vasta niin myöhään, että Töminä oli ollut jo pitkän tovin käynnissä. Ehdimme sinne seuraamaan vasta toiseksi viimeisen bändin eli Viikatteen keikkaa. Itse en ole koskaan ollut hirveän innostunut Viikatteesta ja sama päti keikkaankin. Ei mitään valittamista – porukka tuntui tykkäävän kovasti ja bändi soitti hyvin. Ei kuitenkaan minun juttuni. Seuraavana olisi ollut vielä luvassa Maj Karman Kauniit Kuvat, mutta päätimme poistua paikalta, koska ei Karmakaan suosikkeihini kuulu ja onhan ne tullut jo nähtyä… Harmi vain, että missasin Deep Turtlen, Manifesto Jukeboxin ja Mokoman.

Lauantai 12.7.

Mutta sitten itse asiaan eli varsinaiseen festivaalin, jonka potkaisi käyntiin Don Huonot jo klo 13 lauantaina. Tällä kertaa olimme paikalla hyvissä ajoin. Donkkarit tuntuivat soittavan tällä kertaa enemmän vanhoja biisejä kuin mitä kuultiin esimerkiksi tämän vuoden Provinssirockissa – tai sitten setti oli aivan sama ja vanhat biisit jäivät vain paremmin mieleen… Pojat olivat pirteitä aikaisesta ajankohdasta huolimatta. Hyrrä, Hannu ja Kerttu, Seireeni ynnä muut saivat yleisön mukavasti hereille jo heti alkuiltapäivästä. Kotona en Donkkareita jaksa kuunnella, mutta kyllähän se menee näin kevyesti keskellä iltapäivää paremman puutteessa. Seuraavana oli päivystysvuoro Sue-kojulla, joka oli kolmoslavaa vastapäätä, joten en voinut välttyä kuulemasta yhtyettä nimeltä 51Koodia. Bändi hoiti hommansa kunnialla, vaikka ei siitä oikein kyllä mitään mieleen jäänyt. Jonkinlaista raskasta rokkia pumppu veivasi.

BimboKoodien jälkeen kolmoslavan valloitti Thee Ultra Bimboos. Tytöt keinuivat lavalle Nancy Sinatran tahtiin ja panivat tuulemaan. Bimbot tuntuvat vain paranevan vanhetessaan ja heittivät loistavan keikan. Yhtä Pa-pa-partya koko setti. Tai ainakin se reilu puoli keikkaa jonka minä näin, koska kesken kaiken täytyi rientää katsomaan YleX-teltassa samaan aikaan mäikännyttä The Hauntedia, joka oli viime tingassa saatu paikkaamaan keikkansa perunutta Opethia. Ainakin minun mielestäni moinen vaihdos kävi paremmin kuin hyvin, sillä Haunted oli helvetin vakuuttava ja sai kakkoslavan teltan katon kohoilemaan nyrkkien ja sarvipäiden heiluessa ilmassa. Laulaja lasketteli välispiikeissään sujuvaa suomea, mikä oli omiaan kohottamaan metalliväen tunnelmaa. Jyrää ja voimaa riitti niin paljon, että on helppo ymmärtää mistä tulee bändin t-paitojen sanoma "The Haunted made me do it". Tappomeininkiä!

Hauntedin jälkeen Don Johnson Big Bandin meininki kuulosti kovin heppoiselta ja kevyeltä. Toki bändi sai yleisön tanssimaan ja viihtymään, eikä varmasti pettänyt ketään, mutta itse en jaksanut seurata keikkaa kuin hiukan aikaa. Kuuntelin loput kojustamme käsin, joka valitettavasti tänä vuonna sijaitsi siten, että siitä ei päälavalle nähnyt (toisin kuin viime vuonna). Meininki tuntui olevan hyvää ja keikan jälkeen lavan edestä valuikin hikisiä ja hymyileviä ihmisiä.

VelcraSeuraavana kolmoslavalla oli vuorossa Velcra, jota täytyi käydä tsekkaamassa lähempääkin, koska en ollut onnistunut bändiä vielä livenä näkemään. Varsin pian huomasin, etten ollut menettänyt mitään. Asennetta ja angstia riittää, mutta kyllästyin jo muutaman biisin jälkeen. Periaatteessa kaikki toimii hyvin, mutta jokin mättää. Bändi on tylsä.

Velcran jälkeen täytyi käydä backstage-alueella, koska saimme tietää, että suuri ja mahtava Sonic Youth aikoi poseerata kuvaajille siellä. Siellähän herrat ja yksi nainen olivatkin ja pian heidät ympyröi sankka kuvaajien joukko – mukana myös meidän oma poikamme Tuomo Salo. Toivottavasti kuvat onnistuivat. Sonic Youthin keikka oli ainakin allekirjoittaneelle lauantain odotetuin tapahtuma ja bändin astellessa lavalle ilmassa olikin suuren urheilujuhlan tuntua. Mutta mutta… oliko Sonic Youth niin loistava?

Olihan se omalla sonicyouthmaisella tavallaan, mutta… Hiteillä ei todellakaan juhlittu ja keikka olisi vaatinut kenties hieman intensiivisemmän ilmapiirin kuin mitä Ilosaarirockin päälava tarjosi. Kyllähän yhtye oli taattu Sonic Youth, mutta ei mielestäni päässyt takavuosien hurmokseen. Thurston Mooren ja kumppaneitten karisma on eittämättä vieläkin tallella, mutta olisiko terä jo hieman tylsynyt? Ei huono missään tapauksessa ja olen todella tyytyväinen, että bändi tuli nähtyä. Soitto oli kuitenkin sen verran vakuuttavaa, että en enää viitsinyt pilata iltaani päälavan viimeisellä esiintyjällä Guano Apesilla. Guano Apes on sitä samaa kastia kuin Velcrakin. Olen yrittänyt bändiä kuunnella, mutta ei putoa, ei kiinnosta.

Sunnuntai 13.7.

Sunnuntain ensimmäinen esiintyjä Martti Servo & Napander koki saman kohtalon kuin Provinssirockissa, eli se jäi näkemättä. Tällä kertaa syynä oli ruotsalainen hardcorebändi Raised Fist, jota täytyi juuri Napanderin aikana rientää haastattelemaan.

Kauko Röyhkää sen sijaan tuli tsekattua pitkä tovi ja Kauko tuntuikin varsin hyväntuuliselta. Ilmeisesti edellisenä iltana ei ollut mennyt kovin pitkään, sillä Kauko heitti pitkiä välispiikkejä ja jaksoin vitsailla yleisön eturivin kanssa. Bändi soitti sopivasti uutta ja vanhaa materiaalia ja jengi viihtyi.

Hole inSamaan aikaan Röyhkän kanssa kolmoslavalla meuhkasi Hole In The Head. Useimmille varmasti melko tuntematon bändi suoritti Ilosaari-debyyttinsä kunnialla, eikä poppoon rockabillyrock kuulostanut lainkaan hassummalta.

Seuraavana päälavalla tuplabassareitaan lätisytti Sonata Arctica. Bändi on omalla alallaan ilmeisen hyvä, mutta kovaa ja korkealta -meininki ei välttämättä toimi minulle. Onneksi pian oli jo em. Raised Fistin vuoro. Bändi tuuttasikin settinsä sellaisella voimalla ja energialla, että kolmoslavan katto ja seinät olisivat siirtyneet metritolkulla kauemmaksi jo ilman pogoilevaa yleisöäkin, jota kuitenkin oli saapunut paikalle kiitettävä määrä. Vaikka teltassa oli lämmintä lähemmäs sata astetta – välispiikeissä pojat kommentoivatkin lämpötilaa sanoin "this must be what you call sauna" – bändi ja yleisö jaksoivat hyppiä ja pomppia koko setin ajan. Ja entäs se soitanta? Tiukkaakin tiukempaa hardcorea, joka kolisi ainakin minun päähäni ja rintakehääni sellaisella voimalla, että loppuilta menikin sitten vain hymyillessä. Bändin viimeisin levy Dedication onkin tuon keikan jälkeen pyörinyt tiiviisti soittimessani. Loistava bändi niin livenä kuin levynäkin!

Seuraavana esiintyi Ilosaarirockin (lähes) jokavuotinen ja aina yhtä suosittu vieras, Ismo Alanko Säätiö. Bändi heitti iltapäivän ratoksi melkoisen hittisetin ja menestys oli tänäkin vuonna taattu. Yleisöä hemmoteltiin Säätiön ja soolotuotannon ohella myös Hassisen Koneen ja Sielun Veljien biiseillä. Extaasiin, Levottomat jalat, Peltirumpu ja monet muut saivat yleisön… eh… ekstaasiin. Myös kenties maailmankaikkeuden hienoin rakkauslaulu, Sielun Veljien Rakkaudesta, kajahti ilmoille. (Mikähän siinä muuten on, että niin Don Huonojen, Kauko Röyhkän kuin myös Ismo Alangon vanhempi materiaali kuulostaa korvissani paljon paremmalta kuin uudemmat biisit?)

Ismon jälkeen askel kävi kohti Ylex-telttaa, sillä vuorossa oli Kapteeni Ä-ni. En ole koskaan pitänyt itseäni hiphopin ystävänä, mutta Kapteeni Ä-ni on heti sitä kuultuani miellyttänyt minua melkoisesti – eikä Jukka Poika kollegoineen pettänyt tälläkään kertaa. Pojat tarjosivat sulavan letkeää hiphoppia hyvillä sanoituksilla ja rennolla meiningillä, jonka tahdissa oli mukava notkua. Kapteeni Ä-ni on Suomi-hiphopin ehdotonta eliittiä.

Kapteeni Ä-nen jälkeen oli vuorossa päälavalla Zen Café, mutta minulla oli juuri silloin parempaa tekemistä. Eikä bändi muutenkaan jaksa suuremmin innostaa. Ihan kivalta keikka kuulosti rannalle asti… jossa ei kuitenkaan kauan ehtinyt nauttia elämästään, koska piti innostua vielä yhdestä bändistä, eli Wastedista. Bändin perinteinen punkrock toimi helvetin hyvin ja yleisö oli hyvin mukana heti alusta lähtien. Hehkutin Wastedia jo heidän viime levynsä ilmestymisen aikoihin, eikä bändin meno livenä ollut yhtään huonompaa – kenties jopa hieman parempaakin. Ainoana miinuspuolena oli yhtyeen riveissä ensimmäisen keikkansa heittänyt basisti, joka näppäili tyylitöntä Warwickin hevibassoa (tai jotain saman mallista). Kenties ulkomusiikilliset seikat eivät voisi Wastedia enää vähempää kiinnostaa, mutta silti… No, pääasia kuitenkin, että musiikillinen puoli toimii helvetin hyvin, jopa kansainvälisen mittapuun mukaan. Kuten jo totesin aikoinani levyarviossa: ei tätä voi juurikaan tämän paremmin tehdä.

MoonspellIllan ja festivaalin viimeisen bändin kunnian oli saanut portugalilainen Moonspell. Goottipiireissä käsittääkseni varsin väkevää suosiota nauttiva bändi hoiti hommansa ammattitaitoisen vakuuttavasti, mutta ei nyt ainakaan näin ensikuulemalta saanut minusta fania. Kelpo kamaa, jota pystyy sujuvasti kuuntelemaan, mutta voin elää ilmankin. Sitten oli valitettavasti aika lähteä kotiin. Arvatkaapa vain olisiko huvittanut? Vasta sunnuntaina aloin toden teolla viihtyä.

Teksti: Miki Peltola
Kuvat: Tuomo Salo

Kommentointi on suljettu.