Hanoi Rocks

22.01.2003 Feenix, Turku

Uudestisyntynyt Hanoi Rocks kiertää parhaillaan Suomea Helsingistä Rovaniemelle ennen Japanin-rundiaan.

Hanoi RocksSuolaisista lipunhinnoista päätellen bändi on päättänyt olla legendansa arvoinen, ja ilmeisesti hyvin perustein. Edes keikan sijoittuminen keskelle viikkoa ei estänyt Feenixiä täyttymästä mitä sekalaisimmalla joukolla. Nuoret, keski-ikäiset, glam-friikit ja kansitakkityypit diggailivat sulassa sovussa mysteerikaupungin miehiä. He puolestaan näyttivät lavalla siltä miltä kunnon miehen kuuluukin – ilolinnun, merirosvon, karjapaimenen, mustalaisen ja joulukuusen risteymiltä.

Vaikka nostalgialla on roolinsa uudestisyntyneen Hanoi Rocksin suosiossa, bändi pitäytyy ilahduttavan tiukasti nykyisyydessä; uudelta Twelve Shots on the Rocksilta kuultiin kaikkiaan kahdeksan biisiä. Keikan ja albumin avausraita Obscured ja Heavy Metal Kids -laina Delirious johtivat saumattomasti vanhaan Malibu Beach Nightmare -klassikkoon. I Can’t Get It ja Boulevard of Broken Dreams nivottiin tyylikkäästi yhteen ja Don’t You Ever Leave Me’n alkuun Andy McCoy lauloi pätkän Cheyenne’iä. Million Miles Awayn paikkaa Hanoi Rocksin virallisena kyyneltenkirvoittajana tavoitteleva In My Darkest Moment ja loistava A Day Late, a Dollar Short olisivat hyötyneet kirkkaammista soundeista. Ärsyttävän tukkoinen äänimaailma peitti nyanssit tehokkaasti.

Edes tilaan nähden riittämätön, äärirajoillaan rääkynyt PA-systeemi ei kyennyt mädättämään viime aikojen ahkeran keikkailun hedelmiä: setti alkaa olla tiukasti paketissa. Rupisuudesta ei ollut bändille etua kuin korkeintaan rujossa Gypsy Boots -bluesissa, jonka alussa Michael Monroe yllätti tapailemalla The Real McCoy -elokuvasta tuttua, aisaparinsa kärpäs-alter egon tunnussävelmää Super McFlyta. Monroe itse vaikutti rennolta ja hyväntuuliselta kotiyleisönsä edessä. Tiimari-kitschille sydämensä menettänyt vokalisti taisi olla myös viihdyttävän valoshown pääarkkitehti: jokaisen soittajan vartalolla tuikkivat ihastuttavat pienet punaiset tai siniset lamput.

Hanoi RocksSinänsä upea All Those Wasted Years -livevideo sai aikoinaan manaamaan sitä, että kamera pitäytyi kaiken aikaa McCoyssa ja Monroessa jättäen muut soittajat lähes huomiotta. Nyttemmin niin tahtoo käydä livetilanteessakin. Silmä karkaa väkisinkin näytelmän päähenkilöihin. Ajoittain jopa unohtaa, että lavalla on muitakin ja että ne muut – Nuket-yhtyeessäkin levyttänyt basisti Timpa, lavan sivuun jättäytynyt kosketinmies Pate, seepratakkinen kitaran moniottelija Costello ja huomattavia showmiehen elkeitä itsekin omaava rumpali Lacu – ovat suuressa vastuussa siitä, kuinka hyvin Hanoi Rocks klaaraa. Tämä kokoonpano on huomattavasti enemmän hard rock kuin edellinen inkarnaationsa, mutta ainakin se soittaa loistavia keikkoja.

Metalliin erikoistuneen Knac.comin toimittaja ihmetteli taannoin ylistävässä Twelve Shots on the Rocks -arviossaan, että miksi Monroe ja McCoy karttoivat yhteistyötä niinkin pitkään kuin karttoivat. Eikö opiaatteihin seonnut, arvaamaton ja itsetuhoinen McCoy olisi ollut juuri se mies, jota rock’n’roll -bändin kitaristin paikalle etsitään? No, jos Knac.comin toimittaja olisi ollut todistamassa hampaattoman McCoyn edesottamuksia 90-luvun loppupuolella, olisivat humalainen suunsoitto, sekava omakehu ja kuolaaminen varmasti saaneet hänet näkemään romantiikan tuolle puolen. Tästä keikasta päätellen Andy McCoyn huonot ajat näyttävät kuitenkin olevan ohi, toivottavasti pysyvästi.

Hanoi RocksKuulemma jopa alkoholin vähemmälle jättänyt Andy näyttää toipuneen viimeisimmästä jalkaleikkauksestaan mainiosti. Feenixissä ei tarvittu kävelykeppiä, ei baarijakkaraa. Kitarat vaihtuivat lennosta yhtä taajaan tahtiin kuin ne ovat aina vaihtuneet, ja punaiseen stetsoniin ja mustiin kärpäslaseihin verhoutunut McCoy kuritti niitä antaumuksella. Andy on parhaimmillaan erittäin tyylikäs, intohimoinen ja omaleimainen rock’n’roll-kitaristi. Pidä tämä linja, Real McCoy.

Hanoi Rocksin levytetty tuotanto on täynnä toinen toistaan loistavampia mutta Tragedya ja iänkaikkista Up Around the Bend -lainaa vähemmän tunnettuja biisejä, joita ei tietenkään voi mahduttaa settiin loputtomasti. Vaikka Cafe Avenue jäikin keikan ainoaksi suhteellisen yllättäväksi vedoksi, täytyy Hanoi Rocksin suoraselkäisyydelle tehdä kunniaa. Kun Whatcha Want pääsee settiin Until I Get You’n kaltaisen kestosuosikin jäädessä sivuun, on se tulkittava merkiksi siitä että bändi uskoo uuteen materiaaliinsa ja esittää sitä silminnähden ylpeänä.

Eihän Hanoi Rocks ole tyylillisesti kiinni nykypäivässä, mutta ainakaan se ei vello pelkästään menneisyydessä vaan ottaa suunnan auringosta. Nostalgia-fiksien myyminen keski-ikäisille kun olisi niin kovin paljon helpompaa.

Teksti: Ari Väntänen
Kuvat: Kimmo Jaramo

Kommentointi on suljettu.