Depeche Mode, The Bravery

06.03.2006 Hartwall-areena, Helsinki

Depeche Mode soitti Helsingissä sopivassa suhteessa rokkaavan suurhallikeikan.

Alku oli hieman hankala. Parin tunnin junamatkan jälkeen Hjallishallin lippupisteestä ei löytynytkään lippuani. Herrasmiehenä kieltäydyin vastaanottamasta Helsingin Sanomien Ilkka Mattilan lippua, vaikka sitä minulle tarjottiinkin. Pienen tutkailun jälkeen päädyimme yhteistuumin siihen, että Aku-Tuomas Mikkolalle varattu lippu kuuluu minulle, joten pääsin sisälle.

Depeche Moden Touring the Angel -kiertueella tämän vuoden osuudella on supportina kiertänyt newyorkilainen The Bravery, joka viime vuonna sai julki debyyttialbuminsa. Levynsä oli lievä pettymys verrattuna muihin viime vuosien tuoreisiin post punk -bändeihin sekä An Honest Mistake -singleensä, mutta keikallaan bändi näytti olevansa levyä paremmassa vauhdissa. Biisit sekä soundit toimivat ja bändi tuntui olevan erityisen innostunut tehtävästään.

Hieman synkistelevää uutta aaltoa, tilkka Blondie-discoa ja höysteeksi duranduranmaista tarttuvuutta oli The Braveryn resepti ja sillä yhtye varasti ansaitusti huomion puoleksi tunniksi ja loi hyvän odotustunnelman. The Braveryn heikoin lenkki on kitaristi, joka on sekä soitoltaan että ulkonäöltään liian rokkaava muuhun yhtyeeseen verrattuna, mutta niin oli Duran Duranillakin.

Depeche Moden lavalletulointron jälkeen keikka käynnistyi arvattavasti Playing the Angel -albumin tavoin A Pain That I’m Used to -biisillä. Loppuunmyydyn hallin yleisö oli heti mukana meiningissä. Lavarakennelma muistutti miellyttävästi 70-lukulaista avaruustietokilpailustudiota. Syntikat oli piilotettu ufomallisten metallikuorien taakse ja katosta roikkui suurikokoinen avaruuspallo, joka toimi iskulauseautomaattina antaen yleisölle pieniä vinkkejä siitä missä milloinkin mennään. Dave Gahanin, Martin Goren ja Andy Fletcherin apuna kiertueella oli tutuksi tulleen tavan mukaisesti rumpali sekä kosketinsoittaja.

Martin Goren kiertuepukeutuminen on aina yksi mielenkiintoinen odotuksen kohde. Turneen nimeen viitaten Gore oli pukeutunut mustaksi enkeliksi. Päässänsä Gorella oli musta roomalaista kypärää muistuttava kangaspäähine, ja siipineen ja päätöyhtöineen yleisilme oli enemmänkin lintumainen, mikä tänä päivänä on kuoleman enkeliäkin pelottavampi juttu.

Fletch oli syntikkansa takana kuin kuka tahansa nuorekas nelikymppinen IT-ammattilainen, ja Gahanilla oli aiemmiltakin kiertueilta tuttu "tumma liivipuku ilman paitaa" -tyylinsä. Takkinsa Gahan riisui jo kolmannessa biisissä ja rokkimeininkiään vokalisti korosti hieromalla haaroväliään, joka oli hetken aikaa myös videoscreenin pääaiheena.

Soundit olivat kunnossa ja Depeche Mode oli sopivassa suhteessa rokkaava suurhallikeikalle. Martin Gore soitti lähes jokaisessa biisissä kitaraa, ja Policy of Truthin, World in My Eyesin, Just Can’t Get Enoughin ja Everything Countsin aikana Gorelle tuotiin lavalle oma ufokuorinen syntikkaständinsä. Precious-hitti kuultiin hieman vaisuna tulkintana, ja vaikka Gore kitaraa soittikin, niin yllättävästi intron ja väliosan kaiutetut kitaraiskut tulivatkin muun konemateriaalin mukana eivätkä live-soittona.

Gahanin kirjoittama Suffer Well jaksaa edelleenkin hämmästyttää hienoudellaan. Keikalla biisi toimi mainiona rauhallisemman osuuden lähtölaskentana. Tuoreen levyn kahdesta Goren laulamasta biisistä Helsingissä vuoron sai parempi eli Damaged People. Hienon tulkinnan jälkeen kuultiin vielä toinenkin Goren soolonumero eli Home, jonka aikana pallolla välkkyivät vuoronperään erikieliset käännökset biisin nimestä – ja koska Suomessa oltiin, niin kierros alkoi tietenkin koti-sanalla. Rauhallisesta tunnelmasta huolimatta Gorelle tuli ilmeisesti lämmin, sillä roomalaispäähine viskattiin lavamiksaajalle.

Gahanin lepohetken jälkeen tunnelma oli vielä hetken aikaa rauhallisempi. Lavalla kuultiin viimeisinä Playing the Angel -biiseinä I Want It All ja The Sinner in Me. Viiden biisin loppuhuipennuksen käynnisti I Feel You. Gahan riisui liivinsä ja tasa-arvoisena vuorotteluna näytettiin videomateriaalina erilaisia lähizoomauksia kyljellään maanneesta alastomasta naismallista.

Hittiputki jatkui Behind the Wheelilla sekä World in My Eyesilla, jonka aikana screenillä esiteltiin lähikuvia Gahanin lukuisista tatuoinneista. Personal Jesus oli aika monelle keikan kohokohta ja "Reach out and touch faith" -huudatuksiin ei tarvinnut yleisöä juurikaan yllyttää. Enjoy the Silencen aikana screenillä esiteltiin onnistunut piirrosmukaelma biisin videosta, jossa Gahan kiipeää vuorelle pukeutuneena kuninkaan viittaan ja kruunuun. Kaikin puolin onnistunut keikka päättyi tuhansien ihmisten yhteislauluun ja yleisö oli valmiina encoreihin.

Encore alkoi riisutulla, mutta erittäin komealla pianoversiolla Shake the Diseasesta, jonka esittivät Gore ja live-kosketinsoittaja kahdestaan. Jatkokseen kaunis tunnelmointi sai ihastuttavan hömpän Just Can’t Get Enoughin sekä Everything Countsin, jonka yleisölaulanta lähenteli volyymissaan Enjoy the Silencen kertosäettä.

Lavalta poistuttuaan Depeche Mode antoi odottaa itseään pitkään, mutta toinenkin encore saatiin. Never Let Me Down oli odotettu encore-pala, mutta viimeinen biisi oli keikan suurin yllättäjä niin valinnallisestikin kuin esitykseltään. Exciterin kaunis gospel-päätös Goodnight Lovers kuultiin Gahanin ja Goren duettona. Välillä riidoissakin ollut kaksikko lauloi ensiksi vierekkäin, sitten selät vastakkain ja lopulta kaulakkain. Biisin päätteeksi Gahan vielä suuteli Gorea päälaelle. "When you’re born a lover, You’re born to suffer, Like all soul sisters and soul brothers". Kaunista, niin kaunista.

Settilista: Intro, A Pain That I’m Used to, John the Revelator, A Question of Time, Policy of Truth, Precious, Walking in My Shoes, Suffer Well, Damaged People, Home, I Want It All, The Sinner in Me, I Feel You, Behind the Wheel, World in My Eyes, Personal Jesus, Enjoy the Silence /// Encore: Shake the Disease, Just Can’t Get Enough, Everything Counts /// encore #2:, Never Let Me Down Again, Goodnight Lovers

Teksti: Aku-Tuomas Mattila

Kommentointi on suljettu.