Absoluuttinen nollapiste

09.10.2003 Tavastia, Helsinki

Kaiholla muistelen aikoja, jolloin Absoluuttisen nollapisteen keikoilla esiintyi erikoislaatuinen, vasta pienen aikaa varhaisemmin loppunutta teini-ikäänsä kaiholla muisteleva rovaniemeläislähtöinen popyhtye, joka soitti progressiivisesta rockista monissa kohdin vahvojakin vaikutteita ottanutta hienovaraista popmusiikkia. Silloin tuntui siltä, kuin yhtye olisi vain leikkinyt progebändiä, mutta ollutta, mennyttä ja taakse jäänyttä aikaa on tuo. Tätä nykyä Absoluuttinen Nollapiste on täysiverinen progeorkesteri.

Musiikki ja kappaleet itsessään eivät ole miksikään muuttuneet, mutta niiden toteutustapa saa miehet vaikuttamaan jos ei ikäistään vanhemmilta, niin ikäisiltään kuitenkin, mikä tässä kovin myöhäisessä maailmanvaiheessa on jo aivan liikaa. Allekirjoittanut ei punkin alkuaikoina musiikinkuunteluun aktivoituneena ihmisenä voinut olla muistelematta vuoden 1978 Englannin-reissuaan, jonka aikana näki ja kuuli Knebworthin festivaaleilla Genesiksen - silloin vielä varsin kelvollisen orkesterin – keikan. Tämä oli monessa mielessä ihan tasan samaa tavaraa. Oli oli, toistan itselleni kahdesti, ja edelleenkin suostun väittämäni allekirjoittamaan.

Aiemmin mainitsemallani toteutustavan muutoksella en niinkään tarkoita sovituksellisia ratkaisuja kuin asennetta, lavalla olemisen tapaa ja mieltä. Se ei tullut esiin visuaalisesti vaan henkisesti, mutta kun visuaaliset havaintoni ja mielikuvani kerran paperille kirjasin, saatte tekin luvan ne lukea.

Muiden soittajien taustalla rytmistä ravintoa tarjonneen rumpali Tomi Krutsinin varmakätinen työskentely toi mieleen kokeneen kokin, joka ainakin rauhallisempien kappaleiden aikana vaikutti valmistavan vegaaneillekin kelpaavaa kompromissitonta kasvisruokaa, vaikka lujemman meiningin kohdalla pataan livahti myös muutama lihanokare. Munaa ei kuitenkaan ollut tarvis hyödyntää. "Sama pipo kesät talvet" -tyyppiseen paksuun päähineeseen sonnustautuneen basisti Aake Otsalan intensiivinen paikallaanheilunta oli sellaista rokkailua, että yksin se kertoi asian todellisen laidan: kyse ollut pelkästä progesta vaan nimenomaan progerockista. Ja kuten aina, kitaristi Aki Lääkkölä oli kuin U2 kollektiivisesti. Hän vain yksinkertaisesti on aina ollut sellainen lavaesiintyjä, joka tuo mieleen U2:n eri ihmisten keskiarvon, ja tämän sanon pelkästään hyvällä: kuulema ja näkymä kielivät ammattitaitoisesta otteesta, ja miehen koko olemuksesta huokuu ylpeilemättömällä tavalla itsetietoinen varmuus. Itsetietoinen varmuus on tarttunut myös solistisoivaan Tommi Liimattaan, joka ei nykyään enää jaksa vaivautua edes kääntämään yleisölle selkäänsä, vaan tuo julki humoristiseksi kyynikoksi (tai jotain) kääntyneen estradi-itsensä silmästä silmiin. Aina yhtä sisäänpäinkääntyneitä välispiikkejä Tommilta kuultiin noin kuusi kertaa enemmän kuin mihin on totuttu, eli edelleenkin suhteellisen vähän.

Tulivatko kaikki jo mainittua? Ei, sillä kokoonpanoon on ehtinyt liittyä myös kosketinsoitintaitelija, jota yhtyeen nettisivuilta saamatta jääneen informaation, huonon muistin, yleisen epätietoisuuden sekä eturiimin vuoksi tässä yhteydessä kutsun Ville Virtaseksi – ettei herra vahingossakaan pääsisi sekoittumaan vain ja ainoastaan yhteen julkisuuden henkilöön. Fyysisesti iha tavallinen jätkä, mutta henkisesti pää oli Emersonilta, torso Lakelta ja raajat Palmerilta.

Pelkkä syna itsessään olisi liian helppo selitys progemaisen vaikutelman voimistumiselle, joten pitää keksiä parempi. Ainakin muutamien kappaleiden rakenteeseen ja yksityiskohtiin Absoluuttinen nollapiste vaikutti tarttuvan perin progressiivisella (sanakirjan mukaan ’kehittyneellä’) otteella: biisien alkuperäinen muoto oli vain lähtökohta, jota piti pyrkiä edes pienessä määrin parantelemaan. Ja antoihan se kyseisille biiseille kieltämättä uutta mielenkiintoa; aavistuksenomaiseksi miinukseksi pitää kuitenkin laskea se, että nämä mielenkiintoisemmat versiot olivat "hyvyystasolla" jokaisessa mahdollisessa mielessä hieman alkuperäisiä huonompia. Älkää pojat luulko, ettei keikalla kukaan välittäisi – kriitikko välittää, ja myöhemmin välittää huolestuneisuutensa myös lukijoilleen.

Koskaan aiemmin en ole todistanut Absoluuttiselta nollapisteeltä näin mahtipontista keikkaa, mikä on iso ja hieno asia. Minua alkuvaiheessa kovasti viehättäneitä, runollisella tavalla arkoja Absareita ehtii muistella sitten hautajaisissaankin. Tämä keikka oli ilmeisesti ensimmäinen näkemäni – sitten "Absoluuttinen nollapiste soittaa Suljetun 2001 -kiertueen – jolla yhtye ei soittanut ykkössuosikkikappalettani Rarmos Ybrehtaria. Yllättävää oli se, että en sitä jäänyt myöskään kaipaamaan. Loppujen lopuksi se on vain paskaa vaipassa, jonka yhtyeen henkinen äiti – kuka se sitten lieneekään – on jo roskiin viskannut.

Markku Halme

Kommentointi on suljettu.