TIMO RAUTIAINEN

Kaikki alkaa nollasta

Timo Rautiainen sai huomata, että menestyneinkin ura saattaa johtaa umpikujaan. Ahkeran suunnistamisen jälkeen edessä siintää Sarvivuori, mutta sen huipulle noustaan juurelta.

Timo Rautianen"Mä vaan… haluaisin kuulla hyvät suomenkieliset sanat johonkin hevibiisiin", kuittasi Zero Nine -yhtyeen laulaja Kepa Salmirinne keskustelun parinkymmenen vuoden takaisessa televisio-ohjelmassa, jossa ruodittiin nuorisoa tuolloin villinneen heavy rockin olemusta. Toimittaja oli heittänyt ilmaan kysymyksen siitä, voisiko heviä tehdä suomeksi. Toki se periaatteessa oli mahdollista, mutta käytännössä melko absurdi idea – ja tottahan se on, että tuohon aikaan toiminnassa olleet suomenkieliset hevibändit todellakin vahvistivat säännön.

Timo Rautiainen ei katsonut sitä ohjelmaa. Joitakin vuosia myöhemmin Rautiaisen bändi Lyijykomppania todisti levyillään, että uskottavaa raskasta rockia voi tehdä suomen kielellä. Sen jälkeen Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus luotsasi suomenkielisen hevin valtavirtaan. Ennen telakalle jäämistään Niskalaukaus myi pitkästi toistasataatuhatta levyä ja siitti aikamoisen liudan musiikillisia perillisiä.

Nyt Timo Rautiainen istuu kahvittelemassa King Foo Entertainmentin tiloissa Helsingin Fredrikinkadulla. Hänen takanaan kimmeltää rivistö kulta- ja platinalevyjä. Pöydällä lojuu Rautiaisen ensimmäinen soololevy Sarvivuori, jonka Sue on saanut kuultavakseen medioista ensimmäisenä.

- En minä koskaan ajatellut, että hevi ja suomen kieli olisivat jotenkin erikoinen yhdistelmä. Ei käynyt edes mielessä, ettei tätä pystyisi tekemään suomeksi. Suomi tuntui ainoalta vaihtoehdolta, koska kuuntelen monenlaista musiikkia, ja koska omat tekeleeni ovat niin yksinkertaista musiikkia. Ja englantia en osaa lausua, Rautiainen nauraa.

Sinä olet myös tehnyt hevistä yleisesti hyväksyttävämpää. Monia isiä ja äitejä varmasti ilahdutti se, että teinin julistekokoelmaan ilmestyi aikuinen, vastuulliseen ammattiin koulutettu perheellinen mies, jonka elämänarvot eivät ilmene hautakivien kaateluna.

- Olenhan mä varmaan tehnyt hevistä enemmän koko kansan musiikkia. Meikäläinen kai on vastakohta kaikelle sille, mihin hevi perustuu. Sarvivuoren kannessakin on sympaattisia koiria, koska koirat on reilua porukkaa, kuten Veikko Huovinen sanoisi. Hain kanteen älykästä vastakohtaa hevileuhotukselle, jossa ollaan synkän näköisiä. Impaled Nazarenen Luttiselle lähettäisin semmoiset terveiset, että muistahan lukea läksyt.

Ensimmäisiä julkisia merkkejä siitä, että suomenkielinen hevi saattaisi olla yleisesti hyväksyttävä taiteen ja viihteen muoto oli se, kun Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus sai TV1:n Valopilkku-kulttuuripalkinnon vuonna 2002.

- Se oli kuin olisi ääneen myönnetty, että tässähän voi periaatteessa olla järkeä. Siinä vaiheessa kaapista ulos tulijoita oli yleisössä jo jonkin verran. Samaan aikaan osa vanhoista kuuntelijoista lähti pois, koska eivät voineet enää kuunnella musiikkia, jota mummotkin kuuntelee.

Heidän olisi ollut hyvä muistaa, että rock on ollut jo todella pitkään myös paljon muuta kuin nuorisokapinaa.

- On joo, ja onhan olemassa myös vanhoja ihmisiä, jotka soittavat rokkia, kuten Rollarit… No, niiden kohdalla ei kapinasta voi puhua. Minusta on hirmu hauskaa ja aika jännää, että vaikka vuodet vierivät, niin Suomessa se suurin kapina ja radikaalius löytyy edelleen Tuomari Nurmion musiikista.

ULOS UMPIKUJASTA

Ajatus Trio Niskalaukauksen telakoitumisesta kyti Timo Rautaisen mielessä pitkään. Ensimmäisen kerran se tuli mieleen jo Rajaportti-levyn jälkeen vuonna 2002. Vääjäämättömäksi asia muuttui Trio Niskalaukauksen viimeisellä Saksan-kiertueella syksyllä 2004.

- Sillä reissulla sain ohtaani kirjoitettua tussilla sen asian ja pojillekin sanottua, että nyt täytyy pitää tauko, eikä kysymys ole parista kuukaudesta. Jatkosta ei sovittu, joten me ei tavallaan jääty tauolle vaan järjestettiin itsemme työttömiksi.

Miksi siinä niin kävi?

- Sitähän minä koko viime vuoden mietin. Ehkä siksi, että bändi teki kehityskaaren, jossa ei vielä ollut tapahtunut ylilyöntejä tai hölmöilyjä, joita olisi pitänyt jäljestäpäin katua. Toisaalta tuntui, että jos olisi aikonut jatkaa, se olisi ollut hirvittävän rakennemuutoksen ja kehittelyn paikka. Kun suurin suosio tuli, sanottava oli jo sanottu. Se oli entisen kääntelyä. Niskalaukaus kolusi yhden tien loppuun, eikä uuden tien löytäminen tapahdu parissa kuukaudessa.

- Olisihan siinä varmasti mennyt muutama vuosi mukavasti. Olisi tehnyt pari levyä ja kovasti keikkoja. Bändi olisi ollut yritys, josta saa kuukausipalkkaa. Loppuvaiheessa Niskalaukaus jo olikin mulle väärällä tavalla työ. Ulkopuolistin itseni niin, että olin vain töissä sillä bändillä. Se on hassu asenne se.

- Jälkeenpäin on tajunnut senkin, minkälaisen Niskalaukaus-suodattimen läpi sen viimeisen levyn, Kylmän tilan, biisit tehtiin. Me yritettiin tehdä itsemme näköinen levy. Kun ei enää uskalla ottaa radikaaleja riskejä sen takia, että musiikin pitää kuulostaa sille ja tälle, niin saatanan metässähän siinä vaiheessa ollaan.

- Kyse on siitä, minkä tien valitsee. Mä en halua sellaista kohtaloa, että hyvien levyjen jälkeen tehdään kolme paskaa levyä ja sitten jäädään yhden viisun vangiksi. Lopulta homma hiipuu siihen, että pari bändin heppua soittaa vanhoja biisejä akustisesti irkkubaarissa.

- On helvetin säälittävää, jos ei pääse eroon entisestä maineestaan. Aina, kun joku vanha suosikki kertoo uusissa haastatteluissa, että mitä silloin joskus tapahtui, niin tekee mieli sanoa, että haloo, Kekkonen on kuollut.

- Minä olen realisti ja kyseenalaistan kaiken tekemisen. Varsinkin tällaisen tekemisen. Jos jossakin vaiheessa kristallisoituu se, mitä Niskalaukaus voisi olla jatkossa, se on asia erikseen.

- Mä en kuulu siihen musiikillisesti lahjakkaiden ihmisten eliittiin, joilla on helvetisti rakennuspalikoita, joilla jatkaa musiikin tekemistä. Mulla on kourallinen palikoita, ja mä yritän laittaa ne aina eri järjestykseen. Tällä hetkellä mä yritän löytää toisen pienen kasan palikoita, josta voi tehdä toisenlaisen kyhäelmän.

RIEMUKAS PALUU

Timo RautiainenRautiainen on kasannut sooloprojektiaan varten varsin eksoottisen kokoonpanon. On soittotyyleiltään täysin vastakohtainen kitaristipari (ex-Children of Bodom Alexander Kuoppala ja yleismuusikko Peter Engberg), koskettimissa Nightwish-pomo Tuomas Holopainen ja rummuissa paremmin näyttelijänä tunnettu Jussi Lampi. Lähihistorian valossa hämmästyttävintä on kuitenkin se, että bassoa soittaa Trio Niskalaukauksen Nils Ursin. Etkö uskaltanut astua tyhjän päälle ilman tuttua ja turvallista miestä?

- En mä tukea hakenut. Ehkä Nilsin musiikillinen avarakatseisuus vaikutti. Aistin, että hän oli vilpittömän innostunut tällaisestakin musiikista. Lisäksi Nils asuu naapurissa ja kuuluu lähipiiriin, jonka kanssa voi keskustella näistä jutuista.

Bändi on kasattu Sarvivuoren materiaalia soittavaksi kesäkokoonpanoksi, joka saattaa lakata olemasta jo elokuussa – tai sitten ei.

- Missään tapauksessa tästä ei tule kenellekään viiden vuoden riippakiveä. Tässä ei myöskään ole turhanaikaista bändidemokratiaa, vaan mä ostan soittajilta palveluja. Soittajista aistii, että he ovat innoissaan. On vapauttavaa, kun ei tarvitse miettiä tulevaa.

Rautiainen kysyy, kuulostaako Sarvivuori mielestäni Trio Niskalaukaukselta. Vastaan, että välillä kuulostaa, välillä ei. Tunnistettava lauluääni ja melodiamaailma ovat tallella, mutta mukana on myös täysin uudenlaisia sävyjä etnosta kantriin.

- Etno on mun viimeisen vuoden villityksiä. Yksi viime vuoden soitetuimpia levyjäni on ruotsalaisen Garmarna-orkesterin Vedergällningen. Se kantribiisi, Sinulle, taas on tehty jo vuonna 1998.

Myös soitinarsenaali on monipuolistunut. Sarvivuorella soivat muun muassa uudenlaiset kielisoittimet ("Peter soittaa hillitöntä määrää kilkuttimia, joiden nimiä en osaa lausua").

- Ensimmäisestä mandoliinista se kierre alkoi. Nyt mulla on vissiin kolme mandoliinia, mandola ja irkkubuzuki eli oktaavimandoliini. Uudenlaiset soittimet ovat äärimmäisen inspiroivia. Niiden kautta löytää jotain uutta biisintekoon.

Mikä on perustavin ero Niskalaukauksen viimeisen levyn ja Sarvivuoren tekemisen välillä?

- Tekemisen riemu. Biisintekeminen ei ole ikinä ollut näin mukavaa. Viiteentoista vuoteen en ole soitellut itsekseni niin paljon kuin viime vuoden aikana soittelin. Myös se oli hienoa, että kaikki on omissa käsissä. Ei tarvinnut ajatella sitä, että joutuuko toiset tekemään kynsin hampain sen, mitä minä ehdotan.

- Niskalaukauksen ensimmäisten levyjen kanssa oli sama fiilis kuin tämän levyn kanssa. Niskalaukaus oli viimeisillä levyillään hyvin vahvasti bändi. Nyt koen enemmän vastuuta. Levyä tehdessä nälkä kasvoi, kun huomasi, että levystä tuli aika hyvä.

OTTAKAA TAI JÄTTÄKÄÄ

Timo Rautiaisella on noin 135 000 hyvää syytä olla hermostunut Sarvivuoren vastaanotosta. Tuo lukema on likimääräinen arvio siitä, kuinka paljon Trio Niskalaukauksen studioalbumit, saksankieliset julkaisut ja kokoelma ovat tähän mennessä yhteensä myyneet. Rautiainen kuitenkin kiistää, että edessä häämöttäisi minkäänlainen rima.

- Siitä on niin monta esimerkkiä olemassa, että kun menestyvän orkesterin laulusolisti lähtee tekemään soololevyä, niin myynti alkaa nollasta.

Tässä tilanteessa on kuitenkin sellainen etu, että sinä olit myös Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen nimi ja kasvot.

- Totta kai on olemassa yhteys vanhaan, mutta yhtään mitään ei voi olettaa. Toivoisin vain, että tästä levystä saisi omansa pois. Että julkaisija, eli tämä meidän yhtiö King Foo Entertainment, saisi rahansa takaisin.
Jos puhutaan vastaanotosta levyarvostelujen ja kritiikin mielessä, niin tunnetko olevasi enemmän yksin tämän levyn kuin Niskalaukauksen levyjen kanssa?

- Kyllä. Musiikintekijä puhuu paskaa jos väittää, että ei reagoi mitenkään saamaansa palautteeseen. Mutta ei minua muu ärsytä kuin se, jos kritiikkiä ei perustella – oli se sitten positiivista tai negatiivista. Se on ärsyttävää, että on olemassa ennakkokäsitys, jolle haetaan levyltä todisteet, usein asiayhteydestä irrotettuna. Se ei ole reilua.

- Mutta kyllä siihen itsekin syyllistyy. Päättelee artistin ulkonäön tai lukemansa lehtijutun perusteella, että musiikin täytyy olla paskaa. Olen tietoisesti yrittänyt päästä irti tuollaisesta. Esimerkiksi Coldplay ja Samae Koskinen tökkivät ensi kuulemalla, mutta nykyään tykkään molemmista todella paljon. Samae Koskisen levy on minusta ehdottomasti vuoden parhaita.

Rautiainen tähdentää, että Sarvivuori tehtiin miettimättä muiden mielipiteitä. Sinkkubiisi Punainen viivakin on melkein viisi minuuttia pitkä.

- Kaikki sanoivat, että pitää lyhentää ja pitää lyhentää, mutta meikäläinen uhkasi pistää sinkkuversioon vielä minuutin lisää. Nightwishin Nemon singleversiostakin puuttuu se kaikkein hienoin kohta, kliimaksi on leikattu pois. Ärsyttää semmoinen.

- Musiikin tekemisen ja esillepanon taustalla on kaksi linjausta. On niitä, jotka tekee kaiken radiosoittoa ja myyntiä silmällä pitäen. Sitten on niitä, jotka tekee mitä haluaa. Minä uskallan väittää, että en ole koskaan laskelmoinut, kääntänyt takkiani tai tehnyt myönnytyksiä sen suhteen, mitä itse haluan tehdä. Näin ainakin olen itselleni uskotellut.

- Mutta ei tämä niin vakavaa ole. Loppujen lopuksi elämässä on aika vähän asioita, jotka pitää ottaa tosissaan.

Teksti: Ari Väntänen
Kuvat: Tomi Härkönen

Julkaistu Suessa 4/2006.

Kommentointi on suljettu.