Risto

Aurinko aurinko plaa plaa plaa

(Fonal)

8 Riston kaksi vuotta sitten ilmestynyt ensialbumi oli mielenkiintoinen. Se oli hauska, mutta ei kuitenkaan ironinen kupla tai nopeasti haalistuva vitsi. Se oli haastava, mutta ei teennäinen eikä tekotaiteellinen. Ristossa oli jotain kiehtovaa, ja Aurinko aurinko plaa plaa plaalla se jokin voimistuu.

Riston musiikki on periaatteessa varsin mutkatonta rockia (Rakkauden Rock, Minä oon nähnyt Jumalan kasvot) funkyine diskobiitteineen (Discopallo), klassisine pop-elementteineen (Pupu Tupuna) ja tunnelmallisine balladeineen (Pikkuoravat, Rukous). Kun tuohon pohjaan yhdistetään epäsovinnaisia melodioita, huuruisia soundeja ja villejä tekstejä, saadaan aikaan underground rockia, jonka tekijänä Risto vertautuu Suomen talvisota 1939-40-yhtyeeseen, Kauko Röyhkään ja Kari Peitsamoon, jonka Rakkaus-kappaleen Risto levyllä esittääkin kuin omansa.

Aluksi Risto tekee vaikutuksen sanoitusten ja laulun huvittavuudella ja hillittömyydellä. Myrskyävien tunteiden, perversioiden ja mielenterveysongelmien verkossa pyristelevä tasapainoton hyypiö on ilkikurisen ja kulmikkaan savolaisaksenttinsa kanssa eräänlainen Speden pimeä puoli, joka ei tiedä hyppäisikö narua vai pyöräyttäisikö siihen hirttosilmukan. Mutta sitten hiki huuhtoo hassun maskin alta esiin vakavan ilmeen: Risto käsittelee asioita ja tunteita, jotka eivät tosiaankaan naurata. Juuri tämä suorapuheisuuden ja monitasoisuuden yhdistelmä tekee Aurinko aurinko plaa plaa plaasta vastustamattoman levyn.

Ari Väntänen

Kommentointi on suljettu.